"Jos kaikki meidän pelonaiheemme, ystäväni, rajoittuvat yliluonnollisiin syihin, meidän tuskin tarvitsee pelätä", jatkoi järkähtämätön Cora. "Voihan olla niinkin, että viholliset eivät ole keksineet muita keinoja saadakseen meidät pelkäämään siten helpottaakseen voittoaan?"
"Neiti", vastasi tiedustelija juhlallisesti, "minä olen kolmekymmentä vuotta kuunnellut kaikkia metsän ääniä, kuunnellut niinkuin se kuuntelee, jonka elämä ja kuolema riippuu hänen korviensa tarkkuudesta. Ei ole sitä pantterin uikutusta, ei sitä matkijalinnun vihellystä, ei sitä pirullisten mingojen keksintöä, joka voisi minut pettää. Minä olen kuullut metsän valittavan kuin kuolevan ihmisen tuskissaan; usein, usein olen tarkannut salaman räiskyvän ilmassa kuin palavain varpujen ja nähnyt sen syöksevän säkeniä ja monelle haaralle singahtelevia tulenkieliä, mutta olen uskonut aina, että Hän leikkii kättensä töillä. Mutta eivät mohikaanit enkä minä, joka olen puhdasverinen valkoinen mies, voi selittää äskeistä kirkaisua. Sentähden me luulemme sitä meille lähetetyksi varoitukseksi."
"Tämäpä on kummallista!" virkahti Heyward ottaen kätköstä molemmat pistoolit. "Olkoon se sitten rauhanmerkki tai sodan sanoma, joka tapauksessa on siitä otettava selko. Käykää edellä, ystäväni, minä seuraan."
Kaikki tunsivat piilopaikasta päästyään heti mielensä suloisesti virkistyvän saadessaan luolan ummehtuneen ilman sijasta keuhkoihinsa raikkautta kosken pyörteiden ja putousten yllä. Raskas iltatuuli hipoi virran pintaa ja tuntui ajavan putousten kohinan heidän luoliensa äärimmäisiin soppiin kumisten siellä voimakkaan tasaisena kuin kaukaisten kukkulain takana jyrisevä ukkonen. Kuu oli noussut, ja sen valo välkehti jo siellä täällä vedessä heidän yläpuolellaan, mutta kallionkieleke, missä he seisoivat, oli vielä varjossa. Lukuunottamatta kiitävän veden kohinaa ja satunnaista tuulen suhausta, kun se oikullisesti tempoillen leyhähteli heidän ohitseen, oli maisema niin hiljainen ja rauhallinen kuin yö ja yksinäisyys sen suinkin saattoivat tehdä. Turhaan jokaisen silmät olivat suuntautuneet vastakkaisille rannoille etsimään äkillisen karjahduksen synnyttäjää. Heidän tuskaisan, kiihkeän tuijotuksensa petollinen valo johti harhaan ja se keksi vain alastomia kallioita ja suoria, liikkumattomia puita.
"Täällä huokuu vastaan vain suloinen illan pimeys ja rauha", kuiskasi Duncan. "Kuinka ihailisimmekaan jonakin toisena hetkenä tuollaista maisemaa ja sen eloisaa yksinäisyyttä, Cora! Kuvitelkaapa olevanne turvassa, jolloin se, mikä nyt lisää kauhistustanne, olisikin ehkä sitä suuremman nautinnon aiheena…"
"Kuulkaa!" keskeytti Alice.
Kehoitus oli tarpeeton. Jälleen kohosi sama ääni kuin virran uomasta nousten, ja ponnahdettuaan takaisin kallioiden ahtaista rotkoista se tuntui etenevin, yhä vaimenevin kajahduksin aaltoilevan läpi metsän.
"Voiko kukaan täällä sanoa, mikä tuo huuto on?" kysyi Haukansilmä viimeisen kiirivän ääniaallon häivyttyä metsiin. "Jos voi, niin hän puhukoon! Minä puolestani en pidä sitä tähän maailmaan kuuluvana."
"Kyllä täällä on muuan, joka voi teille selittää asian", virkkoi Duncan. "Minä tunnen tuon äänen varsin hyvin, ja minä olen kuullut sen taistelukentällä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole harvinaisia sotilaan elämässä. Sellaisen kaamean kiljahduksen hevonen päästää äärimmäisessä hädässä, joskus tuskan ja kivun, joskus myös pelon vaikutuksesta. Ratsuni on joko metsän petojen kynsissä tai se näkee vaaran voimatta sitä välttää. Ääni saattoi pettää minut luolassa, mutta täällä vapaassa ilmassa tunnen sen liian hyvin erehtyäkseni."
Metsästäjä ja hänen toverinsa kuuntelivat tätä yksinkertaista selitystä tarkkaavaisesti kuin miehet, jotka hylkäävät haitalliset, piintyneet käsitykset keksiessään uusia. Kaksi jälkimmäistä päästi tavallisen ilmehikkään "hugh"-huudahduksensa päästessään näin askeleen totuutta lähemmäksi, kun taas ensimmäinen kotvan äänettömänä mietittyään otti vastaamisen huolekseen.