Nuori mohikaani kiljaisi voitonriemuisesti, kiiti Duncanin seuraamana sitä loivaa rinnettä ylös, jota pitkin he olivat tappeluun laskeutuneet, ja etsi kallioiden ja puiden välistä turvapaikkaa.
VIII luku.
He viipyvät vielä, kostajat syntymämaan.
Gray.
Metsästäjän varoitushuuto ei suotta kajahtanut. Äsken kuvatun kuolemanottelun kestäessä ei putousten kohinaan sekaantunut ainoakaan inhimillinen ääni. Taistelun tuloksen odottaminen näytti pitäneen villit molemmilla rannoilla henkeäsalpaavassa jännityksessä, ja toisaalta kahakoivain nopeat liikkeet ja alituiset asemanvaihdokset ehdottomasti estivät ampumisen, joka olisi voinut käydä yhtä vaaralliseksi niin ystävälle kuin vihollisellekin. Mutta heti kun ottelu oli ratkaistu, pääsi ilmoille niin hurja ja julma huuto kuin vain raivoavaa kostoa janoavat intohimot voivat laskea keuhkoistaan. Sitä seurasivat pyssyjen äkilliset leimahdukset, ja niiden lyijylähettejä satoi satamalla kalliolle, ikäänkuin ryntääjät olisivat tahtoneet kohdistaa kaiken voimattoman raivonsa tuon tuhoisan taistelun tunnottomaan näyttämöön.
Chingachgook, joka järkähtämättömän tyynenä oli pysynyt paikoillaan koko tappelun ajan, vastaili tuleen taukoamatta, mutta harkiten. Kun Unkasin voitonhuuto ehätti hänen korviinsa, kohotti tyytyväinen isä ilmoille vastauskiljahduksen, minkä jälkeen hänen ahkera luikkunsa ilmoitti hänen yhä vartioivan asemaansa väsymättömän valppaasti. Tällä tavoin minuutit kiitivät nopeasti kuin ajatus, piirittäväin pyssyjen vain joskus puhjetessa räiskyviin yhteislaukauksiin, toisinaan taas epäsäännöllisesti silloin tällöin pamahtaen. Vaikka piiritettyjen ympärillä kallioille, puihin ja pensaihin läiskähteli sadoittain repiviä ja uurtelevia luoteja, oli heidän suojansa kuitenkin niin hyvä ja he pysyivät siinä niin suojattuina, että tähän asti oli David ainoa, joka oli vahingoittunut heidän pienestä parvestaan.
"Antaa heidän vain polttaa ruutinsa", virkkoi aina yhtä rauhallinen metsästäjä, kun kuula kuulan jälkeen viuhahti sen paikan yli, missä hän oli niin hyvässä turvassa. "Tästäpä tulee oikein hauska lyijynkeruu, kun pommitus on ohi, ja minä luulen hornanhenkien sentään leikkiin väsyvän ennen kuin nämä vanhat kalliot huutavat armoa! Unkas poikaseni, sinä tuhlaat suotta jyviäsi lataamalla liian voimakkaasti, eikä töytäävä pyssy koskaan lennätä varmaa luotia. Minä käskin sinun napsauttaa loikkivaa pakanaa valkoisen maaliviivan alapuolelle, mutta jos kuulasi lähtiessään erehtyi hiuskarvankaan verran, sattui luoti osumaan erehdyksestä juuri kaksi tuumaa sen yläpuolelle. Henki asuu mingossa matalalla, ja ihmisrakkaus käskee meitä tekemään pikaisen lopun näistä käärmeensikiöistä."
Tyyni hymy valaisi nuoren mohikaanin ylpeitä piirteitä, ilmaisten hänen ymmärtävän yhtä hyvin toisen englanninkielisen puheen kuin sen tarkoituksenkin; mutta hän ei millään tavoin puolustellut itseään.
"Minä en salli teidän syyttävän Unkasia harkinnan tai taidon puutteesta", sanoi Duncan. "Hän pelasti henkeni mitä kylmäverisimmällä ja sukkelimmalla tavalla ja sai minusta ystävän, jota ei tarvitse koskaan muistuttaa kiitollisuudenvelasta."
Unkas kohosi ja ojensi kätensä Heywardille. Tämän ystävyydenvahvistuksen aikana vaihtoivat nuo kaksi nuorta miestä ymmärtävän katseen, joka sai Duncanin kokonaan unohtamaan villin liittolaisensa rodun ja aseman. Sillä välin Haukansilmä, joka katseli tätä nuorekasta tunteenpurkausta kylmin, mutta silti suosiollisin silmin, teki seuraavan huomautuksen: