"Putouksen kohinassa on sointua, ja suuren veden pauhina on suloista korville", puheli David kuin kuumehoureessa painaen kättään otsaansa. "Mutta eikö ympärillämme kuulu kirkunaa ja huutoa, aivan niinkuin kadotettujen henget…"
"Ei enää, ei enää", Heyward keskeytti kärsimättömänä, "ne ovat lakanneet, ja nekin, jotka niitä päästivät, ovat, Jumalan kiitos, luullakseni myöskin menneet tiehensä! Kaikki muu paitsi vesi on hiljaista ja rauhallista; sisään siis, paikkaan, missä voitte päästää rakkaita, sointuvia säveleitä, joita mielellänne kuuntelette."
David hymyili surullisesti, vaikka hänen kasvonsa välähtivätkin mielihyvästä, kun hänen rakkaaseen kutsumukseensa viitattiin. Hän ei aikaillut sen enempää, vaan salli majurin viedä hänet luolaan, joka takasi hänen väsyneille hermoilleen sulaa virkistystä, ja toverinsa käsivarteen nojaten hän astui kapealle oviaukolle. Duncan asetteli huolellisesti oksia käytävän suuhun peittääkseen kulkutien pienimmätkin jäljet. Tämän heikon etuvarustuksen taakse hän kiinnitti metsäläisten jättämät vaipat, jotka pimittivät luolan sisäkulman, toisen, ulomman osan saadessa himmeätä valoa siitä ahtaasta rotkosta, jota pitkin virran toinen haara kohisten syöksyi, yhtyäkseen muutamia syliä alempana sisarhaaraansa.
^Minä en hyväksy alkuasukasten periaatetta antautua ilman taistelua, jos olosuhteet näyttävät toivottomilla", hän puheli näitä varustuksiaan laitellessaan. "Meidän toimintaohjeemme, joka sanoo: 'Toivo niin kauan kuin elät,' on paljoa lohdullisempi ja sopivampi sotilaan mielelle. Teille, Cora, ei minun tarvitse tuhlata tyhjiä rohkaisunsanoja, sillä teidän lujuutenne ja himmentymätön järkenne opettavat teille kyllä kaikki, mikä on sukupuolellenne mahdollista, mutta voimmeko kuivata tuon povellanne itkevän ja vapisevan lapsen kyyneleet?"
"Olen tyyntynyt, Duncan", sanoi Alice nousten sisarensa sylistä ja pakottautuen levollisen näköiseksi kyynelet silmissä. "Tässä piilopaikassa olemme varmastikin turvassa ja suojassa tarvitsematta pelätä yllätystä. Voimme toivoa kaikkea hyvää jaloilta miehiltä, jotka ovat jo niin paljon tehneet hyväksemme."
"Nyt puhuu lempeä Alicemme Munron tyttären tavoin!" virkkoi Heyward pysähtyen puristamaan hänen kättään mennessään luolan ulommalle aukolle. "Kaksi moista rohkeuden esikuvaa silmiensä edessä olisi miehen häpeällistä olla muuta kuin sankari." Sitten hän istuutui keskelle luolaa suonenvedontapaisesti puristaen kädessään ainoata pistooliaan, ja hänen rypistetyt, uhkaavat kulmansa kertoivat hänen päätöksensä synkästä epätoivosta. "Huronit, jos he tulevat, eivät anasta asemaamme niin helposti kuin luulevat", hän mutisi itsekseen ja laskien päänsä kalliota vasten hän näytti odottavan tapausten kulkua kärsivällisenä, vaikka hän lakkaamatta tähysteli heidän turvapaikkansa avonaisia käytävää kohti.
Kun hänen äänensä viimeinen kaiku oli kuollut, seurasi syvä, pitkä, melkein äänetön hiljaisuus. Raikas aamuilma oli tunkeutunut luolaan vaikuttaen vähitellen virkistävästi sen asukkaiden mieliin. Kun hetki hetken jälkeen kului jättäen heidät häiritsemättömään rauhaan, toivo tunkeutui salaa kunkin rintaan, vaikka kaikista tuntuikin vastenmieliseltä lausua julki hartaita odotuksia, jotka seuraava silmänräpäys saattoi niin kaameasti hävittää.
David yksin ei joutunut näille vaihteleville mielenliikkeille alttiiksi. Oviaukosta pujahtanut valojuova väreili hänen kalpeilla kasvoillaan ja ulottui myös hänen pienen kirjansa lehdille, joita hän jälleen selaili etsien nähtävästi jotakin heidän tilaansa paremmin sopivaa virttä kuin ne, mitkä olivat tähän asti osuneet hänen silmiinsä. Otaksuttavasti hän oli koko ajan toiminut Duncanin lupaaman lohdutuksen aiheuttamassa hämmennyksessä. Vihdoinkin näytti hänen kärsivällinen etsimisensä saaneen palkintonsa, sillä ilman sen pitempiä selityksiä tai puolusteluja hän lausui ääneensä sanat "Isle of Wight", puhalsi pitkän lempeän soinnun pillistään ja kertasi sitten juuri mainitsemansa alkujuoksutukset omalla sointuvammalla äänellään.
"Eiköhän tuo ole vaarallista?" kysyi Cora kiinnittäen tummat silmänsä majuri Heywardiin.
"Miesparka! Hänen äänensä ei kuulu minnekään keskellä putousten pauhinaa", oli vastaus; "sitäpaitsi suo luola hänelle ystävällistä apuansa. Antakaamme hänen siis noudattaa mielitekoansa, koska siitä ei ole mitään vahinkoa."