Koska molempain luolain sisäkäytävät olivat niin lähekkäin, asettui Duncan, pitäen pelastumista selvänä mahdottomuutena, seuralaistensa Davidin ja sisarusten sekä mahdollisten ryntääjien väliin hyökkäyksen varalta. Epätoivoisena tilastaan hän veti lähemmäksi sitä keveätä varustusta, joka vain muutamien jalkojen päässä erotti hänet julmista vainoojistaan, ja sovittaen kasvonsa syntyneeseen tilapäiseen aukkoon hän alkoi epätoivon herättämällä välinpitämättömyydellä tarkastella heidän liikkeitään.
Hänen kätensä ulottuvilla oli erään jättiläismäisen intiaanin jykevä olka, ja juuri tämän intiaanin syvä ja käskevä ääni tuntui ohjaavan hänen toveriensa toimia. Hänen ohitseen taas saattoi Duncan nähdä vastakkaiseen holviin, joka oli täynnä metsästäjän vaatimattomia tavaroita penkovia ja ryöstäviä villejä. Davidin haava oli antanut vuodelehville värin, jonka alkuasukkaat vallan hyvin erottivat. Nähdessään tämän menestyksensä todisteen he päästivät ulvonnan, samanlaisen, kuin koirat, jotka kadotetut jäljet löydettyään älähtävät yhteiseen ulinaan. Tämän voitonkirkunan jälkeen he raastoivat luolan tuoksuvan vuoteen hajalle ja kantoivat oksat käytävään, missä he niitä ravistelivat ja viskoivat joka haaralle, ikäänkuin olisivat epäilleet niissä yhä piileskelevän miehen, jota he olivat niin kauan vihanneet ja pelänneet. Muuan hurja, julmannäköinen soturi lähestyi päällikköä kantamus oksia mukanaan ja osoittaen riemuissaan niitä tummanpunaisia täpliä, joita niissä oli runsaasti, hän tulkitsi iloaan intiaaniulvahduksin, joiden tarkoituksen vain Heyward tajusi kuullessaan usein toistettavan nimeä "Pitkä Pyssy". Herettyään riemustaan soturi heitti varvut siihen pieneen kasaan, jonka Duncan oli rakentanut toisen luolan oviaukon eteen, ja peitti siten näköalan. Hänen esimerkkiään seurasivat muut, jotka metsästäjän luolasta oksat kannettuaan läjäsivät ne yhteen kohtaan siten tietämättään lisäten etsittäväinsä turvallisuutta. Varustuksen heikkous oli juuri sen pääansio, sillä ei kukaan tullut penkoneeksi risukasaa, jonka kaikki luulivat tällä kiireen ja sekamelskan hetkellä tilapäisesti syntyneen heidän oman joukkonsa työnä
Kun vaipat pullistuivat ulkopuolisesta kuormituksesta ja kun oksat omasta painostaan puristuivat tiiviiksi kasaksi ovihalkeamaan, Duncan hengähti vielä kerran helpommin. Kevein askelin ja huojentunein sydämin hän palasi luolan keskikohdalle ja asettui entiselle paikalleen, mistä hän saattoi nähdä virranpuoleisen aukon. Hänen vielä liikehtiessään intiaanit lähtivät käytävästä yhtenä joukkona, ikäänkuin he olisivat kaikki muuttaneet päätöksensä yht'aikaa, ja kuuluivat parhaillaan syöksyvän saarta ylös jälleen sille niemekkeelle, mistä he olivat alkuaan maalle nousseet. Täällä ilmoitti valittava huuto heidän jälleen kerääntyneen kaatuneiden kumppaniensa ruumiiden ympärille.
Duncan rohkeni nyt katsahtaa seuralaisiinsa, sillä pahimman vaaran hetkellä hän oli pelännyt kasvojensa tuskallisen ilmeen yhä enemmän säikähdyttävän näitä, jotka muutenkin vähän kykenivät levottomuutta kestämään.
"He ovat menneet, Cora!" kuiskasi hän; "Alice, he ovat palanneet sinne, mistä tulivatkin, ja me olemme pelastuneet! Ylistys olkoon taivaan, joka yksin on meidät vapauttanut armottoman vihollisen vallasta!"
"Silloin tahdon minä myös kiittää taivasta!" huudahti nuorempi sisar irroittautuen Coran syleilystä ja heittäytyen hillittömässä liikutuksessaan paljaalle kalliolle, "taivasta, joka on säästänyt harmaahapsiselta isältä kyynelet ja pelastanut niiden hengen, joita minä niin suuresti rakastan — "
Sekä Heyward että maltillisempi Cora katselivat tätä teeskentelemättömän tunteen purkausta voimakkaasti järkyttyneinä, ja edellinen ajatteli itsekseen, ettei hurskaus koskaan ollut esiintynyt niin rakastettavassa muodossa kuin nyt Alicen nuorekkaassa olemuksessa. Hänen silmänsä säteilivät kiitollisten tunteiden hehkua; kaunis puna oli palannut hänen poskilleen, ja koko hänen sielunsa näytti kaunopuheisin piirtein innokkaasti pyrkivän huokaamaan kiitollisuutensa ilmoille. Mutta kun hänen huulensa liikahtivat, näyttivät niiden lausumat sanat jäätyneen paikoilleen jonkin uuden ja äkillisen pelästyksen vaikutuksesta. Hänen heleä värinsä väistyi kuolonkalpeuden tieltä; hänen lempeät, riutuvat silmänsä alkoivat tuijottaa kankeina ja vetäytyä kauhusta kokoon; hänen kätensä, jotka hän ristiten oli kostanut taivaaseen päin, laskeutuivat vaakasuoriksi hänen eteensä, ja sormet viittasivat jotakin kaameata kohti suonenvedontapaisesti nytkähdellen. Heti kun pelästynyt Heyward sai hänen osoittamastaan suunnasta selon, käännähti hän, ja kurkistellessaan yli kallionulkoneman, joka muodosti luolan oviaukon kynnyksen, hän näki siellä Ovelan Ketun ilkeät, julmat ja villit kasvot.
Tässä yllättävässä silmänräpäyksessä ei Heyward menettänyt malttiaan. Hän huomasi intiaanin välinpitämättömästä ilmeestä, etteivät hänen päivänvaloon tottuneet silmänsä olleet vielä kyenneet tunkeutumaan luolan perällä vallitsevaan hämärään. Hän oli jo aikeissa vetäytyä luonnollisen seinän muodostaman kulman taa, joka ehkä vielä suojasi häntä ja hänen tovereitaan, kun hän villin kasvoilla huomasi älyämistä osoittavasta välähdyksestä sen olevan liian myöhäistä: heidät oli keksitty!
Raakaa riemastusta ja rajatonta tyytyväisyyttä kuvastava katse, joka tämän kauhistavan totuuden ilmaisi, ärsytti vastustamattomasti. Unohtaen kaiken muun paitsi kuuman verensä käskyn Duncan nosti pistoolinsa ja ampui. Pamaus sai luolan kumajamaan kuin tulivuoren purkauksessa, ja kun rotkon ilmavirta oli puhaltanut pois laukauksen syöksemän savun, oli tyhjänä aukko, jonka hänen petollisen oppaansa naama oli vast'ikään täyttänyt. Kiiruhtaessaan ovelle Heyward näki vilahdukselta hänen mustan ruumiinsa livahtavan erään matalan, kapean kallionkielekkeen ympäri ja katoavan pian kokonaan näkyvistä.
Villit kuuntelivat kaamean hiljaisuuden vallitessa jyrähdystä, joka tuntui kaikuvan kallion uumenista. Mutta kun Ovela Kettu kohotti äänensä pitkään ja merkitsevään huutoon, vastasivat siihen vaistomaisesti kaikki kuulomatkan päässä olleet intiaanikurkut ulvoen. Metelöivä kirkujajoukko syöksyi jälleen saaren rinnettä alas, ja ennenkuin Duncan oli ennättänyt tointua ensimmäisestä yhteentörmäyksestä, oli hänen heikko oksavarustuksensa hajoitettu tulien lennätettäväksi, luola vallattu kummaltakin taholta ja hän ja hänen toverinsa raastettu piilostaan ja kuljetettu päivänvaloon, missä he nyt seisoivat koko riemuitsevan huronilauman ympäröimänä.