Kun ei Duncan uskaltanut vastata syyttäjälleen muistuttamalla häntä puolestaan tämän ennakolta suunnittelemasta petoksesta ja kun hän ei taas pitänyt arvolleen sopivana hillitä hänen vihaansa puolustuspuheilla, hän vaikeni. Magua näytti myöskin tyytyväiseltä, kun väittely ja kaikki muukin keskustelu oli jäänyt siihen, sillä hän sai nyt laskeutua entiseen nojaavaan asentoonsa kalliota vasten, mistä hetkellinen tahdonponnistus oli hänet nostanut. Mutta huuto "Pitkä Pyssy" kajahti samassa, kun kärsimättömät villit huomasivat lyhyen keskustelun loppuneen.
"Kuuletteko?" virkkoi vihdoin Magua juron välinpitämättömänä; "punaiset huronit huutavat 'Pitkän Pyssyn' henkeä tai sitten niiden verta, jotka pitävät häntä kätkössä!"
"Hän on mennyt — paennut; hän on kaukana, toverienne saavuttamattomissa."
Ovela Kettu nauroi kylmän halveksivasti vastatessaan: "Kun valkoinen mies kuolee, luulee hän päässeensä rauhaan; mutta punaiset miehet osaavat kiduttaa vihollistensa henkiäkin. Missä on hänen ruumiinsa? Antakaa huroneille hänen päänahkansa!"
"Hän ei ole kuollut, vaan paennut."
Magua pudisti päätään epäluuloisesti:
"Onko hän lintu, joka levittää siipensä, tai onko hän kala, joka ui hengittämättä? Valkoinen päällikkö lukee kirjojaan ja luulee huroneja hulluiksi!"
"Vaikkei 'Pitkä Pyssy' olekaan kala, osaa hän kuitenkin uida. Hän kiiti virtaa alas, kun kaikki ruuti oli ammuttu ja kun huronien silmät olivat pilven takana."
"Ja miksi jäi valkoinen päällikkö tänne?" uteli yhä epäilevä intiaani. "Onko hän kivi, joka vajoaa pohjaan, vai polttaako päänahka hänen päälakeaan?"
"Teidän koskeen pudonnut toverinne, jos hänessä vielä olisi henkeä, voisi todistaa, etten minä ole mikään kivi", vastasi kiukustunut nuorukainen käyttäen harmissaan pöyhkeilevää puhetapaa, joka oli parhaiten omiansa herättämään intiaanin ihailua. "Valkoisen miehen mielestä vain pelkurit jättävät naisensa."