"He tulevat", mutisi Heyward koettaen työntää pyssyään ulos hirsien raosta; "ampukaamme heti niiden lähestyessä."
"Pysykää visusti varjossa", vastasi metsästäjä; "piin napsahdus tai yhden ainoankin tulikivensirun haju toisi nälkäiset konnat kimppuumme. Jos niin olisi Jumalan tahto, että meidän täytyisi tapella päänahkojemme puolesta, luottakaa miehiin, jotka tuntien villien tavat eivät mene lymyyn kuultuaan sotaulvonnan."
Duncan katseli taakseen ja näki vapisevain sisarusten kyyristyneen rakennuksen etäisimpään soppeen, kun taas mohikaanit seisoivat varjossa suorina kuin pylväät, valmiina ja nähtävästi halukkainakin iskemään silloin, kun iskua tarvittiin. Kärsimättömyyttään hilliten katseli hän jälleen aukeamalle ja odotti tapausten kehitystä äänettömänä. Samassa avautui viidakko, ja kookas aseistettu huroni eteni muutamia askeleita avoimelle paikalle. Kun hän katseli hiljaista hirsivarustusta, paistoi kuu suoraan hänen mustille kasvoilleen ja paljasti niiden hämmästyneen ja uteliaan ilmeen. Hän päästi huudahduksen, jolla intiaani tavallisesti säestää hämmästystään ja matalalla äänellä huhuten kutsui pian kumppanin vierelleen.
Nämä metsän lapset seisoivat rinnakkain hyvän aikaa, osoittelivat luhistuvaa rakennusta ja puhelivat keskenään heimonsa oudolla kielellä. Sitten he lähenivät hitain ja varovaisin askelin pysähtyen tuon tuostakin vilkaisemaan varustukseen pelästyneen kauriin tavoin, sillä heidän uteliaisuutensa taisteli ankarasti heränneen vaaranpelon kanssa. Toisen jalka osui yht'äkkiä maakumpuun, jota hän kumartui lähemmin tarkastamaan. Tällä hetkellä huomasi Heyward metsästäjän irroittavan puukon tupesta ja laskevan pyssynsä suun. Nuori mies teki samoin valmistautuen hänkin puolestaan taisteluun, joka nyt näytti väistämättömältä.
Villit olivat niin lähellä, että hevosten pieninkin liikahdus tai tavallista voimakkaampi henkäys olisi ilmaissut pakolaiset. Mutta kun huronit olivat päässeet selville kummun laadusta, näytti heidän huomionsa kiintyneen kokonaan toisaalle. He keskustelivat jälleen, ja heidän ääntensä sävy oli yhtynyttä kunnioitusta. Sitten he vetäytyivät varovaisesti poispäin silmät kiinteästi suunnattuina hirsiraunioon, ikäänkuin he olisivat odottaneet näkevänsä vainajain haamujen nousevan esiin sen äänettömien seinien takaa, kunnes he aukeaman reunaan ehdittyään hitaasti peräytyivät viidakkoon ja hävisivät. Haukansilmä laski pyssynsä perän maahan, päästi pitkän helpotuksenhuokauksen ja virkkoi kuuluvasti kuiskaten:
"Niin, he kunnioittavat kuolleita, ja se on tällä kerralla pelastanut heidän henkensä ja ehkäpä parempainkin ihmisten hengen."
Heyward kiinnitti hetkiseksi huomionsa toverinsa puheeseen, mutta mitään vastaamatta hän kääntyi jälleen niihin päin, joita hän juuri silloin enemmän ajatteli. Hän kuuli molempien huronien poistuvan pensastosta, ja pian olivat ilmeisesti kaikki vainoojat kokoontuneet ympärille tarkkaavaisina kuuntelemaan heidän kertomustaan. Muutamia minuutteja kestäneen vakavan ja juhlallisen keskustelun jälkeen, joka kokonaan erosi heidän ensimmäisen kokoontumisensa aiheuttamasta hälisevästä kirkunasta, äänet hiljenivät ja etenivät häipyen lopulta metsän syvyyksiin.
Haukansilmä odotti siksi, kunnes kuuntelevan Chingachgookin merkinanto vakuutti hänelle, että pieninkin poistuvan joukon häly oli täydelleen hukkunut etäisyyteen, ja viittasi sitten Heywardia tuomaan hevoset esiin ja auttamaan sisarukset satulaan. Heti kun tämä oli tehty, lähtivät he varustuksesta luhistuneen oviaukon kautta ja pujahtivat hiljaa ja varovasti kulkemaan paikalta aivan vastakkaiseen suuntaan kuin mitä he olivat sinne tulleet; sisarukset loivat salaisia katseita hiljaiselle hautakummulle ja rappeutuvaan hirsiraunioon jättäessään lempeän kuunpaisteen upotakseen pian metsän pimentoon.
XIV luku.
Vartija. Ken siellä?