Näin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta muukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen rautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja kunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä aikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja pantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman soittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan hän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten laulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla äänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin hänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:
"Oi kuinka on suloista, Luojalle mieluisaa, kun veljeni hän toista veljeä armastaa. Se on kuin voide pyhä, mi päästä runsahasti Aaronin partaa yhä valuvi helmaan asti."
Näiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla ja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa viivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan sama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan erikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä. Pitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan välttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka runoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella sillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.
Tuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen matkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella englanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista keskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.
"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin varovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun vähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa turvallisempaan tilaisuuteen."
"Te vähennätte sitä tosiaankin", vastasi vallaton tyttö, "sillä en ole vielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan yhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt laveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat aiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te katkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!"
"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni", virkkoi Heyward neidon huomautuksesta loukkautuneena, "mutta sen vain tiedän, että teidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin täyden orkesterin esittämä Händelin kappale."
Hän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja loi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin askelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle pelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja vakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen keskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.
Majuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan, jalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava joukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat työntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin miksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin muovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi metsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta näyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä eteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa mutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä joka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen olemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä kohoavien puunrunkojen taakse.
III luku.