Samassa hän jo heittäytyi pää edellä suvantoon. Myös Mukoki riisui takkinsa ja ryömi vatsallaan rantakiven reunalle. Toinen neljännesminuutti, ja Vabin pää ilmestyi veden pintaan.
— Minä tule kanssa! ilmoitti Mukoki.
Hän lennähti nuolena veteen ja katosi mahtavalla loiskahduksella Vabin viereen. Rod seisoi yksin rannalla aivan jähmettyneenä, ja hänen pelkonsa kasvoi joka minuutilla. Hän näki pinnalla kuplia ja renkaita, joita hänen pohjassa liikkuvat toverinsa nostattivat.
Vabi ilmestyi jälleen pintaan haukkaamaan ilmaa ja Mukoki hänen perässään. Rodista tuntui kuin kokonainen ihmisikä olisi kulunut siitä kun hänen toverinsa hyppäsivät pelastamaan vanhusta. Hän menetti kaiken toivonsa. John Ball oli hukkunut!
Hän ei enää epäillyt, etteikö tuo mielipuoli ollut juuri John Ball. Se outo kummasteleva ilme, joka oli ilmaantunut vanhuksen silmiin hänen kuullessaan nimeään mainittavan, oli puhunut selvempää kieltä kuin sanat. Hän oli John Ball! Ja nyt hän oli kuollut!
Kolmannen, neljännen ja viidennen kerran Mukoki ja Vabi nousivat pintaan hengittämään, ja viidennellä kerralla he lysähtivät uupuneina rantakivelle. Mitään sanomatta Mukoki juoksi leiriin ja rakensi kiireesti nuotion.
Vabi jäi rannalle vettä valuvana ja vilusta väristen. Hänen kätensä olivat nyrkissä, ja Rod näki niiden olevan täynnä pohjamutaa. Konemaisesti Vabi avasi sormensa ja katsoi, mitä hän huomaamattaan oli tuonut putouksen alta.
Hetken hän tuijotti kämmenelleen, sitten hän huudahti.
Hän ojensi molemmat kätensä Rodin nähtäväksi.
Hiekanjyvästen ja soranrakeiden keskellä kimmelsi heikosti iso kultanokare. Ja siinä samassa Rodilta unohtui, että John Ball, mielipuoli miesraukka oli kuolleena suvannon pohjassa aivan hänen ulottuvillaan.