Kämmenellä kimalteli pähkinän kokoinen kultarae.
— Minähän sanoin, huudahti Vabi, että John Ball vielä palaisi perimään kultaansa. Ja hän teki sen! Kulta on suvannossa!
Mutta missä oli John Ball?
Oli hän sitten elossa tai kuollut — minne hän oli voinut kadota heidän käsistään?
Toisenlaisissa olosuhteissa rotkon seinämät olisivat kajahdelleet toverusten ilonhuudoista. Mutta nyt synkkä ahdistus tukahdutti heidän riemunsa.
Lopultakin vanha tuohikartta oli ilmaissut salaisuutensa, ja suunnaton aarre oli heidän kätensä ulottuvilla. Mutta kaikki olivat vaiti. He tunsivat, että John Ballin elämä oli ollut sen hintana, ja heidän sydäntään kouristi ilkeästi ajatus, että elleivät he olisi hakanneet poikki vanhuksen porraspuuta, hän kenties olisi hengissä ja istuisi siinä heidän joukossaan. Tahtomattaan he olivat ajaneet kuolemaan tuon poloisen, joka lähes puolen vuosisadan ajan oli elellyt yksikseen erämaassa villipetojen kanssa taistellen. Ja kun he muistivat, miten vanhus oli ollut polvillaan kallion reunalla ojentaen rukoilevasti käsivarsiaan ja nyyhkyttäen epätoivoisesti, heidän sydäntään kouristi muukin kuin myötätunto.
Tällä hetkellä toverukset olisivat mielihyvin luopuneet kaikesta maailman kullasta, jos he sillä olisivat saaneet takaisin tuon säälittävän, maailmasta orpoutuneen vanhuksen.
— Minua kaduttaa, että kaadoimme kelon, Rod sanoi.
Ne olivat ensimmäiset sanat mitä pitkään aikaan oli siinä nuotion äärellä lausuttu.
— Niin minuakin, Vabi virkkoi yksikantaan ryhtyen vetämään märkiä vaatteita yltään. Mutta…