— Katsohan!
Hän hieroi veden silmistään ja katseli eteensä. Aluksi hänen oli vaikea nähdä mitään. Sitten hänen silmiinsä tuli heikkoa valon kajastusta — niin heikkoa, että hänestä tuntui kuin tähti olisi tuikkinut pimeydestä. Mutta mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selkeämmäksi se kävi, ja yhtäkkiä se hänen hämmästyksekseen kohosi ylemmäksi. Ja sitten tuo outo valo taas laskeutui ja katosi lopulta heidän näkyvistään.
Pojat näkivät Mukokin hahmon liikkuvan pimeydessä ja siirtyvän peremmälle, ja mitään kysymättä he lähtivät seuraamaan häntä. Putouksen pauhu heidän takanaan heikkeni vähitellen. Mustaakin mustempi pimeys ympäröi heitä joka puolella, ja heidän oli pidettävä kiinni toisistaan.
Rod käsitti nyt, miksi hänen toverinsa eivät olleet sytyttäneet soihtujaan. Jossakin heidän edellään kulki toinen valonlähde, jota mielipuoli John Ball kantoi kädessään. Rodin päässä kohisi. Minne John Ball heitä johdattikaan?
Hän huomasi, että he eivät enää kulkeneetkaan tasaisella hiekkalattialla, vaan olivat laskeutuneet alemmaksi kuten valo äsken. Etunenässä kulkeva Mukoki pysähtyi, ja hetken aikaa he seisoivat ja kuuntelivat. Putouksen jyminä kuului enää vain heikosti.
He olivat juuri jatkamaisillaan matkaa, kun muuan ääni naulitsi heidät paikalleen — se oli kuiskaus tai nyyhkytyksen hiljainen kaiku. Rodin sydän oli lakata toimimasta.
Tuo merkillinen ääni hävisi ja täydellinen hiljaisuus seurasi. Sitten kuului matala valittava huuto — niin täynnä tuskaa ja samalla niin raivoisa, että Vabiakin värisytti hänen yrittäessään lävistää katseellaan loppumatonta pimeyttä. Huudon vielä kaikuessa luolan seinillä Mukoki lähti jälleen eteenpäin.
Rod tunsi, että kulku kävi nyt ylöspäin, ja arvasi, että he pian näkisivät edellään kulkeneen valon. Mutta niin äkillistä muutosta, mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaa.
Oli kuin musta esirippu olisi yhtäkkiä vedetty sivuun heidän silmiensä edestä, ja heidän oli pakko tyrmistyneinä pysähtyä. Sadan askelen päässä heistä oli hiekkaan pystytettynä iso tervasoihtu, ja sen vieressä polvillaan oli John Ball kädet kuin rukoukseen ojennettuina!
Aivan hänen takanaan välkkyi soihdun lepattavassa valossa pikimusta vesi, John Ball kurottautui sitä kohti. Toverukset kuulivat jälleen hänen äänensä, joka nyt oli niin matala ja pehmeä, että sitä tuskin erotti. Rodin mielestä se oli kuin eksyneen lapsen epätoivoista nyyhkytystä, ja hän kuiskasi hiljaa jotakin Vabin korvaan. Sitten hän lähestyi äänettömästi mielipuolta.