Hellittämättä he taivalsivat järven jäisellä aavalla, matka taittui maili maililta. Kuu kohosi yhä ylemmäksi keskitaivaalle. Sen verenpunainen loimu vaihtui ruusunpunaiseen, sitten heleänkeltaiseen, ja lopulta koko taivaankansi kimalsi kullan ja hopean välkkeessä. Suuren hiljaisuuden keskeltä kuului vain reenjalasten hiljaista kitinää, koirien tallukoiden sipsutusta ja matkamiesten satunnaisia huomautuksia.
Kahdeksan maissa alkoi jääkentän perältä häämöttää jotakin tummaa.
Vabi, joka makasi reessä, huomasi sen ensimmäiseksi.
— Metsä näkyy! hän huusi toisille. Olemme kohta rannassa. Koiratkin tuntuivat heti piristyvän tuntiessaan sieraimissaan palsamimännyn suloisen pihkanhajun. Teräväharjainen metsänreuna piirtyi yötaivasta vasten, ja viiden minuutin kuluttua noustiin jo jyrkkää rantatörmää ylös matalaan mäntymetsään.
— Tähän me leiriydymme, sanoi Vabi kompuroiden pois reestä.
Mukoki oli jo saanut kirveen käteensä.
— Sinä älä lepää vielä, hän varoitti. Jos sinä nyt lepää, ei jaksa rakenta havumaja. Ensin havumaja valmis, sitten lepää.
— Olet oikeassa, Muki, sanoi Vabi nousten työläästi jaloilleen. Jos istun alallani minuutinkin, ette saa minua pystyyn kangellakaan. Rod, rakenna sinä nuotio. Muki ja minä laitamme majan.
Vajaassa puolessa tunnissa oli palsamimännyn oksista kyhätty havumaja valmiina ja sen edessä räiskyi iloinen nuotio, joka levitti valoa ja lämpöä parinkymmenen askelen päähän. Kauempaa metsästä raahattiin nuotioon muutamia tuulen kaatamia kelopuita, ja heti kun tuli oli tarttunut niihin, kävivät Mukoki ja Vabi nahkasiin kääriytyneinä pitkäkseen.
Rodille ei päivä ollut ollut niin rasittava kuin hänen tovereilleen, ja hän istui vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ajatellen tätä merkillistä kohtalon oikkua, joka oli jälleen kääntänyt hänen matkansa pohjoista kohti.
Koirat olivat ryömineet aivan räiskyvän nuotion vierelle ja makasivat siinä nyt jäykkinä ja jäsentä liikauttamatta. Jostakin salolta kuului suden valittava ulvahdus, puiden oksat paukahtelivat pakkasen kiristyessä.