Karhu pysähtyi jälleen. Varmana onnistumisestaan Rod tähtäsi kauan ja tarkkaan liikkumattomaan otukseen. Laukaus kajahti, ja sitä seurasi sarja riemukkaita hyvä-huutoja harjun laelta. Hän oli osunut — karhu makasi kyljellään solan keskivaiheilla.
Se oli jo kuollut, kun pojat ehtivät sen luo. Kesti kotvan aikaa, ennen kuin kumpikaan heistä sai sanaa suustaan. Hengästyneinä ja ääneti he katselivat mahtavaa otusta, ja toverinsa kasvoilta Rod oli lukevinaan kunnioittavaa ihailua. Mukoki oli hämmästynyt tullessaan laukausten ohjaamana paikalle.
— Julmettu iso! hän mörähti. Hieno kallis nahka, hän lisäsi irvistellen.
He tarkastelivat saalistaan ja totesivat, että surmanluoti oli peräisin Rodin pyssystä, vaikka Vabinkin laukauksista ainakin yksi oli haavoittanut petoa. Luodin reikiä etsiskellessään Mukoki murahti äkkiä kummastuksesta.
— Juukeli, tällä myös vanha haava, ikivanha!
Hän hypisteli sormiensa välissä toisen etujalan höllää takanahkaa, jossa näkyi selvästi vanha luodin reikä, ja nahkaa tunnustellessaan pojat saattoivat tuntea luodin sormissaan. Mukoki kaivoi sen puukollaan esiin ja äännähti ihmeissään, kun se putosi hänen kämmenelleen.
Se oli todella merkillisen näköinen pieni esine ja omituisesti litistynyt.
— Kovasti pehmeä luoti, kummasteli Mukoki. Milloin näkee näin ohkainen lyijyluoti?
Hän veisti siitä puukollaan pienen sirun.
— Katsoo!