Kerran, kahdesti, viidesti Vabi laukaisi pyssynsä, täytti sitten makasiinin uusilla panoksilla ja ampui ampumistaan, kunnes tuo lumen ja taivaan välimailla näkyvä etäinen musta juova pysähtyi kulussaan — ja kääntyi takaisin! Ja taukoamatta pamahteli Vabin pyssy, kunnes sen piippu tuntui kuumalta hänen käsissään ja panokset loppuivat patruunavyöstä.
Sumu hälveni verkalleen hänen silmistään. Hän kuuli huudon ja kompuroi jaloilleen, viittoi käsillään ja huuteli huutamistaan, kunnes koiraposti pysähtyi puolisensadan askelen päähän hänen valjaikostaan.
Ilosta ja hämmästyksestä huudahtaen hypähti postireestä hangelle Vabin ikäinen nuorukainen, joka juoksi intiaanin luo ja tavoitti hänet syliinsä juuri kun toinen jälleen oli hervahtamassa hangelle.
— Vabi — mikä nyt on hätänä? hän huusi. Oletko loukkaantunut?
Oletko sinä…
Vabi kamppaili hetken voittaakseen heikkoutensa.
— Rod…, hän kuiskasi, Rod — Minnetaki…
Hänen huulensa vaikenivat ja hän putosi raskaasti ystävänsä käsivarsille.
— Mitä aioit sanoa, Vabi? Puhu minulle! Nopeasti! Toisenkin nuorukaisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja hänen äänensä vapisi. — Mitä sinä sanoit - Minnetakista?
Intiaaninuorukainen yritti päästä tajuihinsa. Hänen huuliltaan kuului hiljainen kuiskaus:
— Minnetaki — vungain — käsissä!