Hän juoksi ranta-aukean poikki, mutta Rod jäi paikalleen. Hän ei käsittänyt tovereitaan. Viikkoja ja kuukausia oli haaveiltu tästä kolmannesta koskesta. Suuri aarre oli koko ajan väikkynyt heidän ajatuksissaan, ja kun he nyt viimeinkin olivat päässeet perille ja kulta mahdollisesti oli aivan heidän jalkainsa juuressa, Vabi ja Muki olivat paljon kiinnostuneempia vanhasta kelosta kuin aarteesta!
Itse hän oli miltei pakahtumaisillaan etsimisen innosta. Jo pelkkä vanhan erämajan lahontuoksuinen ilma sai hänen verensä vinhasti kiertämään. Varmasti tämä aarteen muinaisten löytäjäin asuinpaikka tiesi kertoa enemmän sen kätköpaikasta kuin tuo hongankelo! Salaisuuden avainta oli totisesti etsittävä näiden neljän seinän sisäpuolelta!
Hän silmäisi ovelta taakseen majan hämärään ja sitten jälleen aukeaman yli tovereihinsa. Molemmat olivat polvillaan kelon juurella. Ilmeisesti he olivat löytäneet ilveksen tai suden jäljet, Rod ajatteli.
Maassa hänen edessään oli kuiva ja pihkainen näre. Äkillisen päähänpiston johdattamana hän katkaisi siitä oksan ja sytytti sen itselleen soihduksi. Pitäen sitä ylhäällä päänsä päällä hän palasi tupaan ja alkoi täydellä todella tutkia sen sisustaa.
Tutkimuksen ensimmäinen tulos tuotti hänelle pettymyksen. Siellä ei ollut muuta nähtävää kuin alastomat lahot seinät. Sitten hän näki perimmäisessä nurkassa jotakin, joka oli seinähirsiä tummempi. Siinä oli pieni, jalan mittainen peltihylly ja sen päällä pieni, ajan ruostuttama peltilaatikko.
Vapisevin sormin Rod tarttui siihen. Se tuntui kevyeltä — kenties se oli tyhjä. Tai mahdollisesti siellä olisi John Ballin viimeisen tupakkakäärön jätteet.
Hän tarkasteli soihtunsa valossa laatikkoa. Se oli pahoin kolhiutunut ja aivan mustaksi ruostunut; se olisi helposti musertunut hänen käsissään. Mutta kun se kerran oli säilynyt, miksi ei muuta sitten ollut? Missä olivat paistinpannut ja kattilat, vadit, veitset, kupit ja muut talous- ja tarve-esineet, joita John Ball ja hänen toverinsa olivat täällä mökissä käyttäneet?
Hän palasi ovelle. Mukoki ja Vabi puuhailivat jatkuvasti kelon juurella. Ei edes mökistä paistava soihdun loimu ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan.
Rod sammutti soihtunsa ja avasi laatikon kannen. Jotakin putosi hänen jalkoihinsa. Kumartuessaan katsomaan hän huomasi, että lippaasta oli pudonnut pieni paperikäärö, yhtä mustunut kuin laatikkokin. Varovaisesti hän avasi paperin kämmenellään. Sen kulmat murtuivat ja hajosivat jauhoksi hänen käsissään, mutta sisempi osa pysyi koossa ja näytti säilyttäneen valkeutensa.
Mukoki ja Vabi kuulivat toverinsa huudahtavan ja näkivät hänen lähtevän nopeasti juoksemaan heitä kohti.