— Se oli ihmeellistä, Melisse! Sinä olet saanut kauniin sävelen siihen.
— Kiitos, Jan!
Hän alkoi taas soittaa ja hyräili hiljaa sanattoman soiton säestykseksi, jota oli oppinut Janilta. Vihdoin hän antoi viulun Janille.
— Nyt täytyy sinun soittaa minulle.
— Minä olen unohtanut, paljon, Melisse.
Tämä kummastelikin nähdessään, kuinka kömpelösti hänen ruskeat sormensa liikkuivat kielillä. Tämän havaitessaan hän tunsi itsensä kovin huolestuneeksi. Hänelle ei ollut soittamassa vanha Jan, vaan uusi tylsine, haluttomine silmineen, joissa ei enää ollut entistä hehkua. Siirryttyään sitten hajamielisesti sävelestä toiseen, hän antoi viulun Melisselle takaisin.
Hiljaa tämä nousi ja ripusti viulun seinälle.
— Sinun täytyy harjoitella paljon, hän sanoi hiljaa.
Hänen kääntyessään takaisin oli Jan noussut ja piti lakkia kädessään.
— Lähdetkö noin pian, Jan? hän kysyi kummastuen.