— Kuka Herran nimessä — tämä alkoi hymyillen; sitten hän keskeytti lauseensa.
— Se on herra Dixonilta, tyttö sanoi ja punastui kovin. — Hän aikoo viettää osan talvea meillä.
— Se ilahduttaa minua, Melisse, Jan sanoi rauhallisesti. — Minä pidän hänestä ja haluaisin mielelläni tutustua häneen paremmin. Toivoakseni hän tuo mukanaan sinulle vähän uusia kirjoja — ja viulunkieliä. Soitteletko sinä paljon nykyään?
— Soittelen kyllä. Etkö tahtoisi soittaa minulle, Jan?
— Minun käteni ovat kovin kankeat; sitä paitsi olen unohtanut koko taitoni.
— Nekin kappaleetko, joita soittelit minun pienenä ollessani?
— Luulen ainakin, Melisse. Mutta sinä et saa milloinkaan unohtaa niitä.
— En unohdakaan, tyttö vastasi hiljaa. — Ja sitten ehkä kerran voin opettaa ne sinulle uudestaan.
Jan ei nähnyt häntä ennen kuin kuusi kuukautta myöhemmin tullessaan kotiin turkiksineen vuosittaiseen peuranpaistojuhlaan. Silloin hän sai tietää, että Melisse oli saanut vieläkin kirjeen ja että Dixon olikin mennyt Lontooseen sen sijaan että olisi tullut Lac Bainiin.
Juhlan jälkeisenä päivänä Jan palasi Athabaskan maahan. Keväällä häntä ei nähty Lac Bainissa. Alkukesästä hänestä ei kuulunut mitään uutisia. Jean meni vesitse Athabaskaan ja tapasi Thoreaun majan tyhjillään. Siinä ei ollut asuttu pitkään aikaan. Intiaanit sanoivat, etteivät olleet nähneet Jania sitten alkukevään. Eräs puoliverinen, jonka Jean tapasi Fond du Lacissa, kertoi tavanneensa Beaverissa valkoisen miehen luita, hudsonlahtelainen pyssy ja sarvipäinen puukko vieressään.