— Jan, sankarini —
Nyyhkyttäen tämä hoippui takaisin yöhön. Hän kuuli Melissen äänen huutavan häntä, mutta männikön hurja kohina ja hänen aivojensa humina estivät häntä erottamasta sanoja. Jan oli nähnyt rakkauden valon loistavan hänen silmistään — Dixonin herättämän rakkauden! Ja Jan halusi löytää eksyneen! Vihdoinkin hän — Jan Thoreau — sai näyttää, ettei vanha rakkaus ollut hänestä kuollut; hän tahtoi tänä yönä — huomenna — ylihuomenna ja kunnes hän kaatuisi kuolleena maahan — tehdä Melissen tähden, mitä oli luvannut tehdä heidän rekimatkallaan Ledoqin luo.
Vasta päivän valjetessa hän saapui Ledoqin majalle. Ranskalainen tuijotti kummastellen häntä, saadessaan kuulla hänen aikovan etsiä Dixonia.
— Ette te löydä häntä, hän sanoi vitkaan, — mutta jos olette päättänyt lähteä, minä tulen mukaan. Ei ole missään tapauksessa suuria toiveita hänen palaamisestaan.
— Älkää, Jan kielsi. — Yksi on yhtä hyvä kuin kaksikin, ellemme etsi kumpikin erikseen. Tulin tämän kautta saadakseni tietää, aikoiko lumisade ennen Dixonin lähtöä.
— Tunnin kuluttua hänen lähdöstään ei voinut nähdä kättään silmiensä edessä, Ledoq vastasi ja alkoi laittaa myttyään kuntoon. — Epäilemättä hän on harhaillut Lac Bainin ympäri ja ohi. Menemme yhdessä sinne ja sitten kumpikin omalle tahollemme.
He palasivat yli vuoren ja pysähtyivät, kun vaisto sanoi heille, että olivat vastapäätä järven männikköä. Siellä he erosivat, Jan meni, mikäli hän saattoi arvata, luodetta kohti; Ledoq lähti hiljalleen ja toivottomana etelään päin.
Janista ei ollut mikään suuri uhraus tämä ottelu suuren lumen kanssa Melissen onneksi. Miltä se tuntui Ledoqista, ei yksikään ihminen milloinkaan saanut tietää, sillä vasta sitten kun kevät oli sulattanut lumen, löysi Lac Bainin väki kaukaa etelästä, mitä ketut ja sudet olivat jättäneet hänestä jäljelle.
Pelkäämättä Jan syöksyi lumen valkoiseen maailmaan. Hänellä ei ollut oppaanaan kallioita eikä puita, sillä kaikki oli verhoutuneena intiaanijumalan raskaaseen, juhlalliseen lumiasuun. Puut taipuivat kaksinkerroin sen alla; maailma väänteli mykässä tuskassa sen alituiseen kasvavan painon pusertamana. Tuossa hirveässä hiljaisuudessa kuului Janin ääni hurjina, kaikuvina huutoina. Aina vähän väliä hän ampui laukauksen, ja joka laukauksen jälkeen hän kuunteli kauan ja tarkkaavasti. Kaiku vastasi hänelle nauraen, ilkkuen, ja joka kerran vallitsi taas sama synkkä hiljaisuus kuin ennenkin.
Päivä valkeni — ei paljonkaan valoisempana kuin yö. Hän meni järven yli ja vajosi joka askelella aina polviin asti. Aina puolen tunnin kuluttua hän ampui laukauksen. Hän kuuli laukauksia etelästä ja ymmärsi, että Ledoq oli siellä päin; joka kerta kajahtivat laukaukset entistä heikommin, kunnes ne vihdoin häipyivät kokonaan.