Hänen alkoi tulla kova nälkä, mutta hän ei kuitenkaan koskenut jauhoihin. Hän nukkui kuusi tuntia, ja sitten hän joi lämmintä teetä.
— Uurastamme päivänkoittoon, Jan Thoreau, hän puheli itsekseen, — ja sitten, ellei mitään satu, valmistamme viimeisen leirimme ja lopetamme jauhot. Sitten on loppumme; meillä ei ole enää mitään syötävää.
Hän jätti lumikenkänsä — ne vain vaivasivat häntä — ja huopapeitteistään kaksi, jotka painoivat hänen hartioillaan kuin lyijy. Sitten hän laski patruunansa — kymmenen jäljellä!
Hän ampui laukauksen.
Kuuliko hän kaiun?
Hän säpsähti. Hän heristi korviaan kuullakseen toistamiseen tämän äänen. Se tuli silmänräpäyksessä — tällä kerralla se ei selvästikään ollut mikään kaiku.
— Ledoq! hän huusi ääneen. Hän ampui uudestaan.
Hän kuuli nyt aivan selvästi laukauksen. Hetken kuluttua hän kuuli taas laukauksen, nyt paljon lähempää kuin ennen, ja hän pamautti vastaukseksi. Muutaman sadan metrin päästä hän tuli matalalle harjanteelle ja kohotti silloin äänensä voimakkaaksi huudoksi. Laukaus vastasi vuoren toiselta sivulta.
Vyötäisiin asti lumessa hän alkoi ryömiä ylöspäin, hivuttautuen eteenpäin pienten puiden ja pensaiden avulla, ja vähän väliä hänen täytyi pysähtyä puoliksi ojentautuakseen tuossa pehmeässä aineessa, jossa hän pyrki väsymyksestä läähättäen eteenpäin. Vuoren huipulle tultuaan hän huusi uudelleen. Valkoisen lumiusvan läpi hän kuuli heikon äänen toiselta sivulta, mutta Jan tiesi, että se oli hyvin lähellä, vaikka se tuntui heikolta.
— Jotain on tapahtunut Ledoqille, hän ajatteli; — mutta hänellä on varmaankin ruokaa, ja me voimme elää sillä, kunnes lumimyrsky on ohi.