— Haluaisin teidän jatkavan yksinänne, hän sanoi. — Tehän voisitte lähettää apua —
— Minä lupasin Melisselle tuoda teidät kotiin, jos löytäisin teidät, Jan vastasi kasvot poispäin käännettyinä. — Jos rajuilma puhkeaisi uudelleen, niin olisitte mennyttä.
— Sanokaa — sanokaa, hän kuuli Dixonin voihkivan, — lähettikö hän teidät minua etsimään, Thoreau?
Englantilaisen äänessä veti jokin Janin katseen häneen. Hänen laihoja poskiaan väritti heikko puna; hänen silmänsä säteilivät.
— Lähettikö hän teidät?
— Ei sanoillaan, herra Dixon, ja Jan koetti puhua tyynesti. — Mutta minä tiedän hänen tulevan hyvin onnelliseksi, jos saavun kotiin teidän kanssanne.
Vähän myöhemmin hän pysähtyi ja teki tulen; ja sillä hän sulatti uudelleen lunta ja keitti teetä. Juoma virkisti heitä, ja he jatkoivat kulkuaan. Vähän kauempana Jan ripusti aseensa puuhun selittäen, että he saattoivat tulla noutamaan sen päivän tai parin perästä.
Yhä raskaammin Dixon nojasi häneen, ja yhä useammin heidän täytyi levätä. Kolme kertaa he pysähtyivät tekemään tulen ja keittämään teetä. Oli pimeä, kun he päätyivät harjanteelta alas Lac Bainin lumipeitteiselle jäälle. Puoliyö oli kulunut, kun Jan retuutti Dixonia männiköstä hakkuupaikalle. Ei missään palanut valoa, ja hän meni puolitiedottomine taakkoineen yhtiön varastohuoneelle. Siellä hän herätti Croissetin, joka päästi heidät sisälle.
— Pidä huolta Dixonista, Jan sanoi, — äläkä herätä ketään yöllä! On kyllä aikaa huomenaamulla varhain puhua, mitä on tapahtunut.
Oman huoneensa liedellä hän keitti lihaa ja kahvia, ja kauan hän istui hiljaa tulen ääressä. Hän oli tuonut Dixonin kotiin. Aamulla Melisse saa tietää sen. Ensin hän menee englantilaisen luo, sitten — sitten — Melisse tulee hänen luokseen!