Jan ojensi kätensä ja heilutti sitä pohjoista kohti.
— Jan Thoreau, hän vastasi yksinkertaisesti. — Tämä olee minun viulu.
Me tulimme yhdessä läpi suuren lumen.
Cummins tuijotti kuin hän olisi nähnyt ihmeellisen taulun pojan silmissä. Hän irrotti kätensä ja meni ovelle. Kun he yksinään seisoivat ulkopuolella, hän osoitti tähtiä ja unimaista, hopeanhohtoista harsoa, jonka äsken kohonneet revontulet heittivät pohjolan taivaalle.
— Sano minulle vielä, mistä sinä tulet, Jan!
Ilman epäilystä näytti poika pohjoista kohti.
— Me olemme viikon nähneet nälkää paksussa lumessa. Minun viulu olee pitänyt sudet iltasin kaukana.
— Kuulepas, Jan, etkö tullut tuolta tai tuolta tai tuolta?
Cummins kääntyi hitaasti ensin itään ja Hudsoninlahtea kohti, sitten etelään ja viimein länteen päin. Enemmän kuin tavallista uteliaisuutta oli hänen jännittyneessä ilmeessään, kun hän uudelleen kysyen katseli Jan Thoreauta.
Poika kohautti olkapäitään, ja hänen silmänsä säihkyivät.
— Ei olee valhetta, että Jan Thoreau ja hänen viulu olevat tulleet läpi paksun lumen, hän vastasi hiljaa. — Se ei olee valhetta.