— Niin, Jan sanoi.
Vieras istuutui tuolille Janin viereen.
— Leireistäkö? hän uteli innokkaasti.
— Mistä leireistä?
— Rautatieleireistä, missä avataan uusia linjoja, Wekuskon tuolla puolella.
— En tunne mitään leirejä, Jan vastasi yksinkertaisesti. — En tiedä mistään muusta rautatiestä kuin siitä, joka menee Le Pasiin. Minä tulen Lac Bainista, Barren Landsin äärimmäisestä kolkasta.
— Ettekö ole milloinkaan ennen ollut etelässä päin? vieras kysyi hiljaa, ja Jan kummasteli hänen silmiensä ilmettä.
— Kauan sitten, muinoin. Olen viettänyt koko elämäni — tuolla pohjoisessa. Jan osoitti sinne päin, ja toisen silmät kääntyivät sinne, missä pohjantähti raukeasti välkkyi taivaalla.
— Ja minä olen viettänyt koko elämäni tuolla alhaalla, hän vastasi ja nyökkäsi etelään päin. — Vuosi takaperin tulin tänne terveyttäni ja onneani etsimään. — Hän nauroi hermostuneesti. — Minä saavutin molemmat. Mutta jätän ne. Huomenna matkustan takaisin. Nimeni on Thornton, hän lisäsi ja ojensi taas kätensä. — Tulin Chicagosta.
— Minun nimeni on Thoreau, Jan Thoreau, Jan sanoi. — Olen lukenut Chicagosta ja nähnyt kuvia siitä. Onko se suurempi kuin Winnipegin kaupunki?