— Pelastaaksesi itsesi! Jan sanoi. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten rakastakaan sinua?
— Hän seuraisi minua maailman ääriin!
— Silloin —
Thornton ojentautui suoraksi ja kuivasi kalpeat kasvonsa. Äkkiä hän nousi ja viittasi Jania seuraamaan. He menivät ulos yöhön ja astelivat yhä reippaammin, kunnes pääsivät ulos kaupungista. Siltä paikalta, missä he seisoivat, he näkivät yli metsien ja pitkälle etelän himmeihin valoihin.
— Tuolla on minulle helvetti! Thornton sanoi ja osoitti sinne päin. — Se on sitä sivistykseksi sanottua — mutta useimmiten se on helvettiä, ja niinpä minullekin. Se on helvetti suurine kaupunkeineen, kiistoineen, verenvuodatuksineen, kurjuuksineen. En tiennyt, minkälainen helvetti se oli, ennen kuin tulin tänne — teidän pariinne. Jumala suokoon, että voisin jäädä tänne — iäksi!
— Sinä rakastat häntä, Jan huudahti. — Voit jäädä.
— Sitä en voi, Thornton voihki. — Sitä en voi — ellen —
— Mitä?
— Ellen tahdo menettää kaikkea — paitsi häntä.
Vapisten Janin sormet etsivät Thorntonin kättä.