Tavallaan poika korvasikin häntä. Nainen oli tuonut muassaan jotain uutta ja suloista heidän yksitoikkoiseen, ikävään elämäänsä, ja hänkin toi muassaan jotain uutta ja suloista — viulunsoittonsa. Hän soitti heille iltaisin toimitusmiehen konttorissa; ja näissä tilaisuuksissa he tunsivat, että Cumminsin vaimo oli heitä aivan lähellä ja että hän puhui heille Jan Thoreaun viulun kautta.
Soitto oli sellaista, mikä jo aikoja sitten oli hävinnyt heidän elämästään. Muutamat eivät olleet sitä milloinkaan kuulleet. Vuosia taaksepäin oli Williams joutunut leiriin, jossa oli hanuri. Cummins oli kuullut soittoa, enemmän kuin kaksi vuotta takaperin käydessään sivistyneissä seuduissa noutamassa vaimoaan. Muille se oli salaperäistä loihtua, joka liikutti heitä sielunsa sisintä myöten ja ilmaisi heille monenlaista, mikä oli kauan ollut kätkettynä menneisyyden tomuun.
Nämä toimitusmiehen konttorissa vietetyt tunnit olivat oikeita riemunhetkiä Janille. Kun hän istui laatikolla, selkä seinää vasten, pää taaksepäin taivutettuna, mustat silmät loistaen, pitkien hiusten suodessa hänen kasvoilleen puolijylhän kauneuden, hän oli noista tuimista miehistä enemmän kuin kuningas. He kuuntelivat liikkumattomina ja äänettöminä; eikä hänen lopettaessaan kuulunut hiiskahdustakaan, ennen kuin hän oli käärinyt viulunsa karhunnahkaan ja palannut John Cumminsin ja pikku Melissen luo. Jan ymmärsi äänettömyyden ja piti sen sinä, miksi se oli aiottu.
Mutta pikku majan kuulijakunnasta Jan halusi eniten saada olla yksin pikku Melissen kanssa. Kun kevät saapui ja metsästysaika lähestyi, ja koko erämaassa sadoin kilometrin ympäri leiriä kulki ristiin rastiin eri heimojen turkismetsästäjiä, saattoi Cummins olla poissa päiväkausia yhteen menoon, tehdäkseen yhtiön lukuun uusia sitoumuksia ja kauppoja tulevia turkismarkkinoita varten.
Tänä vuonna oli kovaa kilpailua, sillä Revillonit — yhtiön ranskalaiset kilpailijat — olivat asettaneet leirinsä kolmesataa kilometriä länteen päin, ja huhu levisi, että he aikoivat antaa kuusikymmentä naulaa jauhoja yhtiön tarjoamien neljänkymmenen asemesta, ja neljä jalkaa verkaa kolmen sijasta. Nyt piti Williamsin ja hänen väkensä toimia vireästi, ja toimitusmies itse syöksyi erämaahan. Mukee — puoliverinen — kiersi heimolaistensa keskuudessa pitkin koko uudisasutuksen rajaa ja kiihotti heitä kaunopuheisuudellaan — uusilla lupauksilla ja ankarasti tuomiten lännen tungettelijoita. Vanha Per-ee, jolla oli hieman eskimoverta suonissaan, meni rohkeasti koirineen tapaamaan kaukaisesta pohjolasta tulevaa pientä tummaa kansaa, joka saapui etsimään kettuja ja nälkäisiä jääkarhuja, kun nämä olivat ajelehtivilla jäälautoilla kulkeutuneet omasta maailmastaan. Nuori Williams, toimitusmiehen poika, seurasi Cumminsia, ja muut yhtiön miehet lähtivät etelään ja itään.
Leiri jäi autioksi ja elottomaksi. Kylmilleen jääneiden majojen ikkunat olivat paksun jään peitossa. Toimitusmiehen konttorissa oli myös kaikki hiljaista ja kuollutta. Koirat olivat poissa, ja sudet ja ilvekset uskalsivat joka yö tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tässä yksinäisyydessä pysyttelivät harvat puoliveriset ja intiaanilapset huoneessa, ja Williamsin lihava ja laiska chippeway-vaimo piti yhtiön varastohuonetta tiukasti salvassa.
Tässä hiljaisuudessa ja elottomuudessa Jan Thoreau tunsi uutta ja alati kasvavaa onnea. Hänestä oli elävä ääni jotain ankaraa ja viiltävää; lepo — unen kuollut, sykkimätön lepo — tuntui hänestä ihanalta. Silloin hän unelmoi, ja silloin hänen sormensa tekivät viululla uusia havaintoja.
Hän lähetti usein Maballan — intiaaninaisen, joka hoiti Melisseä — juttelemaan Williamsin vaimon kanssa, niin että hän sai olla yksinään lapsen kanssa. Tällöin, kun ovi oli suljettu muulta maailmalta, siinä olikin toinen Jan Thoreau kyyrysillään polvistuneena pienokaisen vuoteen ääreen. Silloin hänen kasvoillaan hehkui suuri, kalvava kiihko, jonka hän muulloin salasi. Hänen kauniit silmänsä säihkyivät, hän kuiskaili ja rupatteli pienokaisen kanssa, hyräili ja soitti hiljaa viuluaan ja painoi päänsä niin alas, että tämä pienillä kätösillään saattoi koskettaa hänen hiuksiaan.
— Ah, sinä pieni valkoinen suloenkeli! hän saattoi huudahtaa pienokaisen tukistellessa häntä. — Minä rakastaa sinua niin — minä rakastaa sinua ja jää ainiaaksi tänne soittamaan sinulle! Oi, Jumalani, sinusta tulee suuri, kaunis, valkoinen enkeli, hänen kaltainen!
Hän saattoi nauraa ja soperrella ja jokeltaa kuin äiti, sillä tällöin oli Jan Thoreaun kieli yhtä kaunopuheinen kuin hänen viulunsakin.