Riemun päiviä
Eräänä iltapäivänä vähän sen jälkeen kun lumi oli alkanut sulaa, hyökkäsi pitkä valjakko villejä malemuti-koiria leirin hakkuupaikoille, ajajanaan muuan Athabaskan ranskankanadalainen. Villit huudot ja kymmenen metrin pituisen piiskan vinkuna ilmaisivat, että suuri muutos oli käsillä, että erämaa oli eloon heräämäisillään.
Koko leiri säntäsi vastaanottamaan tulijoita — miehet ja koirat, pienet tummanruskeat lapset ja vieläpä Williamsin lihava ja veltto vaimokin. Muutaman sekunnin vallitsi hirveä melske, alkuasukkaat tappelivat, miehet huusivat ja ranskalainen ryntäsi joka puolelle ja antoi ruoskansiimojen armotta vinkua susikoirien kohdalla, jotka ympäröivät hänen raskaasti kuormitetun rekensä.
Kun järjestys oli osaksi palannut, ottivat Mukee ja Per-ee murisevat malemutit hoivaansa, ja erämies lähti Williamsin miesten ympäröimänä yhtiön konttoriin. Hän oli Jean de Gravois, Fort du Lac-maan tärkein mies, jonka kannatuksesta yhtiö maksoi hiukan. Että hän oli saanut hyvän saaliin, sen ymmärsivät lapsetkin hänen reessään olevien kääröjen suuruudesta ja hänen rehentelevästä käynnistään.
Gravois oli tavallisesti viimeisiä, jotka ilmestyivät erämaiden turkismetsästäjien vuosittain kokoontuessa. Hänen maineensa oli yhtä suuri kuin hänen kokonsa pieni. Hän oli tunnettu länteen päin aina Peace Riverissä ja itään Fort Churchillissa saakka. Hän tuli mielellään syöksyen leiriin jollain odottamattomalla ja huomattavalla tavalla, kun muut olivat siellä katselemassa, kadehtimassa ja ihmettelemässä. Hän oli lajissaan niitä harvoja, joissa ilmeni omakohtaista turhamaisuutta villien erehtymättömän viekkauden ohella. Kaikki pitivät Gravoisista, sillä hänellä oli ylväs sielu, ja hän oli rohkea kuin ilves; ja hän piti kaikista, itsestäänkin.
Hän selitti aikaista tuloaan ihan mutkattomasti kertomalla, että annettuaan malemuteilleen vapaapäivän hän aikoi lähteä Fort Churchilliin noutamaan itselleen vaimoa. Piiskaansa viuhauttaen hän vihjasi aikovansa tulla toiselle ja hauskemmalle käynnille juuri siihen aikaan, kun erämiehet olivat miehissä koolla.
Jan Thoreau kuunteli ja kohautti vähänväliä olkapäitään hänen kerskunnalleen. Ranskan-kanadalainen katseli häntä peräti hyväntahtoisena. Kumpikaan ei aavistanut, mitä osaa Jean de Gravois tulisi näyttelemään Janin elämässä.
Puoliverisen tulon jälkeen hetki hetkeltä kasvoi jännitys leirissä. Kuuteen kuukauteen he olivat saaneet ensi kerran pienen ja hurjan elämänlisän, oleskellessaan siellä suuren yksinäisyyden sydämessä. Ensimmäinen lumi oli täydellisesti erottanut sen maailmasta. Samaisen ensi lumen tultua alkoivat erämaan asukkaille saalistuspäivät. Aina kaukaisilla seuduilla saakka he puuhailivat ansoineen, piiloutuen rämeikköihin, syviin rotkoihin ja tiheisiin metsiin. Kuukausien kuluessa oli koottu turkiksia sekä lyhyinä päivinä että pitkinä öinä.
Näiden kuukausien aikana oli leirissä hiljaista. Elettiin ja hengitettiin, mutta siinä olikin kaikki. Elämä siellä oli Williamsille ja noille muutamille yhtiön palkkaamille henkilöille odotusta. Nyt oli muutos käsillä. Se oli heräävälle erämaalle kuin kevättuulahdus. Metsän asukkaat lähtivät liikkeelle. Pyydykset purettiin, metsästysmajat hylättiin ja vetokoirat valjastettiin. Samana päivänä, kun Jean de Gravois lähti Hudsoninlahdelle, saapuivat yhtiön tavarat Fort Churchillista — seitsemän rekeä, eskimolaiskoirien vetäminä, kuorminaan jauhoja ja verkaa, viisikymmentä naulaa kuulia, ampumavaroja ja satoja muita tarpeita, joita piti vaihtaa turkiksiin, mitkä pian tulisivat näyttäytymään Lontoossa ja Pariisissa.
Vapisten Jan Thoreau juoksi ulos rekiä vastaan. Siellä oli seitsemän intiaania ja yksi valkoinen mies. Jan meni lähemmin tarkastamaan valkoista miestä. Hänellä oli kaksi pistoolikoteloa ja ase. Epäilemättä hän ei ollut lähetyssaarnaaja, vaan yhtiön asiamies, jonka tehtävänä oli yhtiön kalleuksien vartioiminen.