— Te olette taistellut Ison Karhun luona! hän kiljaisi kiivaasti.
Kenen puolesta olette tapellut Ison Karhun luona?
Toimitusmies oli vaiti, ja hänen hauislihaksensa terästyivät, kun hän näki Janin kasvojen hurjan ilmeen. Äkkiä hän tarttui pojan ranteeseen. Jan ei yrittänytkään päästä irti.
— Kenen puolesta te tapellut? hän kirkaisi taas. — Kenen puolesta te tapellut Ison Karhun luona?
— Me yritimme tappaa erään miehen, mutta hän pääsi pakoon, Williams sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu paitsi Jan kuullut sitä. — Se oli… — Toimitusmies vaikeni.
— Lähetyssaarnaaja! Jan läähätti.
Pojan silmissä palanut hurja tuli häipyi, hänen tuijottaessaan Williamsiin, ja hellä ilme, joka niistä sen sijaan loisti, sai toimitusmiehen irrottamaan kätensä pojan ranteista.
— Niin, lähetyssaarnaaja.
Jan vetäytyi pois. Hän vältti kohtaamasta Cumminsin silmiä, raivatessaan tietä läpi miesjoukon. Alettiin uudestaan laulaa, kun Mukee ja hänen creensä tempasivat alas toisen peuran, mutta poika ei nyt kiinnittänyt siihen lainkaan huomiotaan. Hän pisti veitsen tuppeen ja juoksi — juoksi kiireesti läpi koiraparven, joka murisi ja tappeli niille heitetyistä paloista; ohi Maballan, joka katseli hurjaa juhlaa, Melissen luo pikku majaan.
Täällä hän laskeutui polvilleen, ja ensi kerran hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, tuuditteli sitä edestakaisin ja sammalsi nyyhkyttäviä sanoja, joita lapsi ei ymmärtänyt.
— Ja kun minä löytää hänet ja tappaa hänet, minä tulla takaisin sinun luo, enkelini, hän kuiskasi. — Ja silloin rakastaa sinä Jan Thoreau, sen tähden hän vuodattanut lähetyssaarnaajan veren!