— Oh! — Jean sanoi hiljaa, kun kuula vinkui hänen päänsä kohdalla. — Hän ampuu Jean de Gravoista! — Hän laski piiskansa alas, ja hänen pienistä tummista kasvoistaan pilkahti ilonsäde, hänen kohottaessaan kivääriään vetokoirien selkien yli. — Hän ampuu Jean de Gravoista, joka osaa juoksevaan peuraan kolmensadan metrin päästä.
Kun laukaus oli kajahtanut, ei ensin näkynyt mitään liikettä hänen edestään; mutta sitten vierähti jotain reestä lumeen. Vähän matkan päähän pysähtyivät koirat katselemaan lähestyviä vieraita.
Näiden viereen pysähtyi Jean; ja kun hän näki häneen tuijottavat kasvot, hän repi ja kiskoi laihoilla käsillään pitkää tukkaansa ja huudahti samalla hämmästyneenä:
— Taivaan pyhimys, sehän on lähetyssaarnaaja Churchillista!
Hän käänsi miestä ja näki, että kuula oli mennyt toisen kainalon alta sisään ja tullut toisen alta ulos. Ei elonkipinääkään huomannut. Lähetyssaarnaaja oli jo kuollut.
— Lähetyssaarnaaja Churchillista! hän huohotti taas. Hän katsahti lämpimään aurinkoon ja potkaisi jalallaan lunta.
— Pian tulee suoja, hän sanoi itsekseen ja ja vilkaisi taas kuolleeseen, — ja sitten hän hautautuu järveen.
Hän ajoi omat koiransa takaisin metsään. Sitten hän juoksi leikkaamaan poikki väsyneiden koirien vetohihnat ja ajoi ne piiskallaan jäälle vapauteen.
— Menkää susien seuraan! hän huusi. — Varokaa leiriä, muuten Jean de
Gravois leikkaa kielenne ja nylkee teidät elävältä!
Kun hän palasi kallion huipulle, oli Iowaka keittämässä kahvia, ja Jan istui tulen loisteella turkkeihin kääriytyneenä.