Kerran tehtyään päätöksensä Jan ryhtyi heti toimeen. Mukee tunsi tien Churchilliin ja sopi hänen kanssaan, että lähtö tapahtuisi kolmantena päivänä. Sillä välin Williamsin vaimo teki hänelle uuden porontaljatakin.
Toisena iltana hän soitti viimeisen kerran pikku majassa; ja kun Melisse oli nukahtanut, hän nosti lapsosen varovasti ja piti häntä kauan syliinsä suljettuna — Cummins katseli vaiti. Kun Jan laski hänet takaisin seinän vieressä olevalle pikku vuoteelle, Cummins kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja vei hänet ovelle, missä he seisoivat ja katselivat metsään, joka jylhän majesteetillisena, tummana ja äänettömänä kohosi kohti taivaankannen tähtitaustaa. Korkealta, honkien tuuheitten latvojen yli, häämötti jättiläiskuusi haudan partaalla kuin sormi osoittaen yöhön, ja sinne pysähtyi Cumminsin katse.
— Juuri hän kuuli sinut ensiksi sinä iltana, Jan, hän sanoi hiljaa. — Hän tiesi sinun saapuvan jo kauan ennen kuin minä saatoin mitään kuullakaan. Minä luulen — että hän tietää — nyt — —
Cummins kouraisi pojan hartioita kovemmin ja hänen päänsä vaipui, kunnes karkea poski lepäsi pojan hiuksilla. Hänen liikkeissään oli jotain hentoa ja hellää, ja vastaukseksi tarttui Jan käteen, joka lepäsi hänen hartioillaan, ja sulki sen omiinsa.
— Poika, etkö tahdo sanoa minulle, kuka sinä olet ja miksi tulit juuri sinä iltana?
— Minä nyt tahtoo puhua, että minä tuli Suuresta Karhusta, Jan kuiskasi. — Minä vain olla Jan Thoreau, ja suuri Jumala antanut minun tulla sinä iltana, sen vuoksi — kuin haltioituneena hän katsahti kumppaninsa kasvoihin, — sen vuoksi, että pikku Melisse täällä, hän lopetti.
Cummins seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja liikkumatta; sitten hän veti pojan takaisin majaan, ja pienestä nurkassa olevasta laatikosta hän otti esille nahkakukkaron.
— Sinä menet Churchilliin Melissen tähden ja hänen tähtensä, hän sanoi hiljaa, jottei lapsi olisi herännyt. — Ota tämä!
— Ei, minä saa työtä yhtiöltä Churchillissa. Nuo olla rahoja, jotka kuuluu Melisselle hänen suureksi kasvettuaan. Jan Thoreau ei olla — kuinka te sanoo?
Hymyillessä hänen hampaansa välkähtivät, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Cumminsin kasvot tummenivat, ja hän tarttui lujasti, melkeinpä tylysti hänen käsivarsiinsa.