Hän polvistui lapsen viereen ja laski kätensä hänen kasvoilleen. Ja tämä kosketus jääti hänen sydämensä — mitään sellaista hän ei ollut tuntenut sitten useampia vuosia takaperin toisessa huoneessa muutaman askelen päässä.
— Minun on ikävä Jania, lapsi valitti. — Minä tahdon, että Janin on tultava takaisin minun luokseni.
— Minä lähetän häntä hakemaan, rakas lapseni. Hän on pian täällä. Minä menen ulos ja lähetän Croissetin häntä hakemaan!
Hoippuessaan poispäin hän peitti kasvonsa lapselta. Croisset näki hänen tulevan ja astui varastohuoneesta häntä vastaan. Sadan metrin päässä hänestä Cummins pysähtyi.
— Croisset, Jumalan tähden, ota valjakko ja mene hakemaan Jan Thoreauta, hän huusi. — Sano hänelle, että Melisse makaa kuolemaisillaan rutossa! Riennä! Riennä!
— Yötä päivää! Croisset huusi.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Cummins näki tuvan ikkunasta hänen lähtevän.
— Jan on pian täällä, Melisse, hän sanoi hyväillen hiljaa tytön hiuksia.
Ne valuivat tyynylle paksuina, ruskeina aaltoina, ja se näky loihti esiin toisen mielikuvan, jonka hän oli säilyttävä aikojen loppuun. Se oli muisto äidin hiuksista, jotka loistivat heikosti himmeässä valossa. Se oli muisto äidin silmistä, jotka katselivat häntä hänen siinä istuessaan päivän pitkän.
Illan tullen tapahtui muutos. Kuume katosi lapsen poskilta. Tytön silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti. Koko yön Cummins istui oven lähellä, mutta päivän koittaessa harmaana vaipui hänen päänsä rintaa vasten, ja hänkin nukahti.