Eräänä iltana hän unohti lukea iltarukouksensa, eikä Cummins huomannut sitä. Eikä hän huomannut sitä seuraavanakaan iltana eikä sitäkään seuraavana. Vajonneena omaan synkkyyteensä hän ei huomannut monia muitakaan asioita, niin että naurun ja ilon hupaisten kujeiden sijasta täyttyi pikku maja vain olleiden ja menneiden synkillä ja raskailla varjoilla.
Eräänä päivänä alkukeväästä he istuivat päivällistä syömässä, ja auringonpaiste virtasi heihin tuvassa, kun nopeat, hiljaiset askelet saivat Melissen katsahtamaan ovelle. Kummallinen olento seisoi siellä verettömin kasvoin, tuijottavin silmin ja ryysyihin verhottuna, mutta käsivarret olivat ojennettuina samaten kuin tuhansia kertoja ennenkin, ja vanhaan tapaansa ilosta huutaen Melisse syöksyi Cumminsin ohi, huudahtaen:
— Jan, Jan — Janini!
Sanat takertuivat Cumminsin kurkkuun hänen nähdessään kalmankalpean nuorukaisen sulkevan Melissen rintaansa vasten.
Vihdoin hän sammalsi: — Jan! ojensi käsivartensa ja sulki heidät molemmat syliinsä.
Hetkiseksi Jan käänsi kasvonsa valoon päin. Toinen tuijotti ja ymmärsi.
— Sinä olet ollut sairas, hän sanoi, — mutta se ei ole jättänyt mitään merkkejä.
— Ei, Jumalan kiitos! Jan vastasi.
Melisse kohotti päänsä ja silitteli molemmin käsin hänen poskiaan. Sinä iltana hän muisti rukouksensa, ja sen loppuun hän lisäsi:
— Rakas taivaallinen Isä, kiitos sinulle, että lähetit Janin kotiin!