— Pyh! Tämähän on kuin lapsen kanssa tappelemista! Dixon virkkoi. — Mitä suotta reuhdotte, Gravois? Onko täällä pohjoisessa kauniin tytön suuteleminen rikos?
— Minä aion tappaa teidät! Jean sanoi yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Hänen äänessään oli jotain hirveän rauhallista ja varmaa. Hän ei ollut kiihdyksissään. Hän ei pelännyt. Hänen sormensa eivät tapailleet pitkää puukkoa vyöltä. Vähitellen nauru häipyi Dixonin kasvoilta, ja hänen suupieliinsä ilmestyi pingottunut ilme Jeanin yhä pyöriessä hänen ympärillään.
— Kas niin, älkäämme enää reuhtoko, Dixon virkkoi. — Olen pahoillani — jos Melisse otti sen pahakseen.
— Minä tapan teidät! Jean toisti.
Dixon peräytyi pikemminkin häntä seuraavia silmiä kuin miestä itseänsä. Sekunniksikaan eivät nuo silmät siirtyneet hänen kasvoistaan. Ne hehkuivat, yhä tulisemmin. Kaksi punaista täplää alkoi palaa Jeanin poskilla, ja hän naurahti väistyessään äkkiä, niin että englantilaisen lyönti sattui harhaan.
Se oli metsäihmisen taistelua toisen maailman tieteellisesti harjoitettua yksilöä vastaan, ja siitä tuli kuuma ja pitkä ottelu. Vihdoin Jeanin onnistui saada englantilainen nurin, kun tämä silmänräpäyksen ajan ei ollut varuillaan, mutta kellistyi itsekin. Nyt oli Gravois voitolla. Notkeat, ruskeat sormet, jotka monta kertaa olivat kuristaneet villieläimiä, tarttuivat englantilaisen kurkkuun, ja kuului koriseva, puolitukahtunut kirahdus, kun ne sulkeutuivat viimeiseen, raudanlujaan otteeseen.
— Minä tapan teidät! Jean sähisi taas.
Dixonin käsivarret vaipuivat raukeina maahan. Hänen silmänsä tunkeutuivat ulos kuopistaan, suu oli ammollaan, mutta Jean ei nähnyt mitään. Hänen kasvonsa olivat toisen olkapäähän painautuneina. Koko hänen voimansa, koko hänen huomionsa oli kohdistunut puristavaan otteeseen. Hän ei ehkä olisi vielä minuuttiin katsahtanutkaan ylöspäin, ellei olisi tullut äkkinäinen keskeytys. — Melissen pelästynyt ääni, tytön hätääntynyt väliintulo.
— Hän on kuollut, hän kirkaisi. — Te olette tappanut hänet, Jean!