Mutta kun Elizabeth oli kertonut hänen juroudestaan koko vierailun aikana, ei tuo otaksuminen ruvennut näyttämään oikein uskottavalta, vaikka Charlotte olisi sitä kuinka hartaasti toivonut; ja monien vaihtelevien arvelujen jälkeen perusteltiin harvinainen vierailu viimein siihen mahdollisuuteen, että Darcylla ei kai ollut mitään muutakaan tehtävänä, mikä tähän vuodenaikaan katsoen tuntui todennäköisemmältä. Kaikki ulkoilmaurheilu oli tällöin mahdoton. Sisällä hovikartanossa oli hauskutuksena seuranpito Lady Catherinelle, lueskelu ja biljaardinpeluu, mutta eiväthän reippaat nuoret herrat voi alituisesti istuskella sisälläkään; ja pappila kun oli niin lähellä ja sinne oli hauska kävelymatka ja perillä hauskoja nuoria naisia, tunsivat molemmat serkukset houkutusta kävellä sinne harva se päivä. He tulivat eri aikoihin aamupäivisin, milloin yhdessä, milloin kumpikin erikseen, joskus tätinsäkin seuraamana. Kaikille pappilalaisille oli ilmeistä, että eversti Fitzwilliam yhtyi hyvin heidän seurassaan, ja se huomio teki hänet sitä suositummaksi.
Mutta mikä seikka Darcya viehätti käymään niin ahkerasti pappilassa, sitä oli vaikeampi arvata. Varmastikaan hän ei tullut seuraa pitämään; usein hän saattoi istua kymmenisen minuuttia toisten parissa avaamatta kertaakaan suutansa; ja jos hän joskus puheli, tapahtui se ilmeisesti enemmän välttämättömyyden pakosta kuin omasta sisäisestä halusta. Hän ei koskaan näyttänyt oikein hyväntuuliselta. Rva Collins ei tiennyt, mitä koko miehestä ja hänen käynneistään oikein päätellä. Hän oli vielä kerran tai kahdesti vihjaillut Elizabethille, että tuo salamyhkäinen vieras kukaties oli rakastunut häneen, mutta toinen oli aina makeasti nauranut koko arvelulle; eikä rva Collins sitten enää rohjennut kehittää tätä puheen aihetta sen pitemmälle, peljäten että sen kautta ystävättäressä herätettäisiin toiveita, jotka päättyisivät syvään pettymykseen.
Hellässä huolenpidossaan Elizabethista hän joskus suunnitteli naittaa hänet eversti Fitzwilliamille. Tämä oli ehdottomasti hauskempi noista kahdesta serkuksesta; hän ihaili ilmeisesti Elizabethia, ja hänen varallisuutensa ja yhteiskunnallinen asemansa oli hyvä; mutta näiden etujen vastapainona kiikkui toisella vaakalaudalla se kieltämätön tosiasia, että hra Darcy suurena tilanomistajana voi määrätä lihavatuloisen kirkkoherranviran täyttämisestä, mutta hänen serkkunsa ei edes laihasta kappalaispaikastakaan.
XXXIII LUKU.
Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti, että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä — eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein kääntämään seuralleen selkänsä — kaikkea vielä, hän päinvastoin näki tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia. Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset — hänen viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa, jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi Kentiin, hän vierailisi myöskin siellä. Aivan totta — sellaista järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo saapuneen pappilan veräjälle.
Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy, vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili tulijalle väkinäisesti ja sanoi:
"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla."
"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"
"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin."
Molemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.