"Se on ainakin varmaa, ettei sitä ollut Wickhamin puolella. Minä voin taata, ettei hän välittänyt tytöstä enemmän kuin oljenkorresta. Kukahan voisikaan välittää tuollaisesta pienestä pisamaisesta liehakosta?"
Elizabethia tyrmistytti ajatella, että — olipa tuo lauselma kuinka tyly tahansa — hän oli aikaisemmin hautonut sydämessään yhtä tylyä tunnetta tyttöä kohtaan.
Kohta kun kaikki olivat syöneet ja vanhemmat sisaret maksaneet laskun, sälytettiin koko sisarparvi kaikkine kimssuineen ja kamssuineen vaunuihin ja lähdettiin kotimatkalle.
"Nythän me istumme ahtaalla kuin sillit tynnörissä", jatkoi Lydia lepertelyään. "Olinpa iloinen, että ostin uuden hattuni, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin vaunujen täytteeksi. No, olkaamme nyt oikein mukavasti ja omissa oloissamme ja pitäkäämme hauskaa koko matkan. Ja ennen kaikkea kertokaappa, mitä kaikkea teille onkaan tapahtunut matkallanne. Oletteko tavanneet hauskoja herroja? Ja onko teitä kuherreltu kovinkin? Minä toivoin, että ainakin toinen teistä toisi sulhasen mukanaan. Janesta pian tuleekin vanha piika, sen minä sanon. Hänhän jo kohta täyttää kolmekolmatta — ajatelkaas! Hyvä isä sentään kuinka minua hävettäisikään, jollen siinä iässä olisi jo naimisissa! Täti Philipskin toivoo teille sulhasia, niin ettette uskokaan. Hänen mielestään Lizzyn olisi pitänyt ottaa herra Collins; mutta enpä käsitä, mitä huvia olisi olla sidottu sellaiseen tölskään aidanseipääseen. Ah armias taivas, ajatelkaas, kuinka minun olisi mieleeni, jos pääsisin naimisiin ennen teitä kaikkia ja sitten saisin olla teille 'esiliinana' kaikissa tanssiaisissa. Ettepäs usko, kuinka hauskaa meillä oli toissapäivänä eversti Forsterilla! Kitty ja minä olimme kutsutut sinne koko päiväksi, ja rouva Forster lupasi meille pikkuruiset tanssit illaksi — sivumennen sanoen hänestä ja minusta on tullut ihmeen herttaiset ystävät. Ja sitten hän pyysi molempia Harringtonin tyttöjä myös tulemaan, mutta Harriet oli kipeä, niin että Penelopen täytyi tulla yksin; ja arvaattekos, mitä me sitten teimme? Me puetimme Chamberlaynen naisvaatteisiin, sillä hänen piti olla yhtenä tanssitettavana — ah, hyvä isä, kuinka se vasta oli hassua! Ei niin ristinsielukaan tiennyt meidän kepposestamme, paitsi eversti ja rouva Forster ja Kitty ja minä ja täti Philips, jolta meidän täytyi lainata sopivia vaatteita; ja ette arvaakaan, kuinka mainiolta hän niissä näytti! Kun Denny ja Wickham ja Pratt ja pari kolme muuta herraa sitten tulivat illalla, eivät he osanneet arvatakaan häntä muuksi kuin naiseksi. Ah herra, kuinka minua oikein naurattikaan! Ja rouva Forsteria myöskin. Olin nauraa itseni ihan kuoliaaksi! Ja se se vasta sai miehet viimein epäilemään jotakin, ja sitten koko juoni keksittiin."
Tällaisilla tarinoilla Lydia ja Kitty huvittivat sisariaan koko kotimatkan. Elizabeth koetti seurata niitä niin vähän kuin suinkin, mutta pakostakin tuli Wickhamin nimi tavantakaa mainituksi.
Kotona oli vastaanotto mitä ystävällisin. Rva Bennet oli kovin mielissään nähdessään Janen pysyneen yhtä kauniina kuin ennenkin; ja useammin kuin kerran sanoi hra Bennet päivällispöydässä omasta ehdostaan Elizabethille:
"Olenpa iloinen, että olet jälleen kotona, Lizzy!"
Päivällisillä istui lukuisa seura, sillä melkein koko Lucasin väki oli tullut noutamaan Mariata ja kuulemaan uutisia. Haastelu kävi ristiin rastiin ruokapöydän yli; Lady Lucas kyseli nuoremmalta tyttäreltään Charlotten terveyttä ja kanatarhaa; rva Bennet kuulusteli toisella korvalla Janelta pääkaupungin muotiuutisia ja tulkitsi niitä toisella puolellaan istuville nuorimmille Lucasin tytöille; ja Lydia, joka piti isompaa ääntä kuin kukaan muu koko pöytäseurasta, kertoili hakumatkan hauskuuksista jokaiselle, ken vain viitsi kuunnella.
"Ah, Mary", hän huusi, "olisitpa sinäkin ollut matkassa, niin olisit saanut pitää hauskaa! Kun me Kittyn kanssa mentiin, niin vedimme vaununverhot alas, aivan kuin ei sisässä olisi muka keitään istunut, ja niin olisimme istuneet koko matkan, jollei Kitty olisi ruvennut voimaan pahoin. Ja kun tulimme majataloon, niin sielläkös me elettiin hienosti — tilasimme pöytään parhaan kylmän murkinan mitä talosta löytyi ja kestitsimme noita tulijoita ihan ruhtinaallisesti; ja sinäkin olisit saanut osasi, jos vain olisit tullut. Ja kotimatkallakos vasta hauskaa pidettiin! En olisi uskonut, että vaunut olisivat meitä kestäneetkään. Olin ihan kuolla nauruun. Ja me huusimme ja nauroimme niin kovaa, että se kuului varmasti kymmenen mailin päähän."
Siihen Mary sisar vastasi kylmän arvokkaasti: "Olkoon kaukana minusta, että kadehtisin sinulta huvejasi, rakas sisko. Arvaan, että ne hyvinkin saattavat miellyttää tavallisia naisia, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua ne eivät vain viehättäisi. Hyvä kirja on minulle rajattomasti rakkaampi."