Elizabethin oli pakko valehdella hiukan äidilleen; sillä mahdotontahan hänen oli tehdä tälle selkoa heidän keskustelunsa aiheesta ja sisällyksestä.
LVII LUKU.
Elizabethin ei ollut helppo virkoutua siitä masennuksesta, jonka tuo tavaton vierailu oli hänelle aiheuttanut; ja vielä pahempi oli, että hänen täytyi väkistenkin lakkaamatta ajatella sitä. Lady Catherine tuntui tehneen tuon pitkän matkan vartavasten tehdäkseen lopun hänen oletetusta kihlauksestaan hra Darcyn kanssa. Mutta Elizabethin oli vaikea saada päähänsä, mistä tuo huhu oikein oli alkunsa saanut; kunnes hän tuli ajatelleeksi, että kun Darcy oli Bingleyn läheisin ystävä ja hän itse oli Janen sisar, niin voi ihmisille hyvästikin syntyä ajatus, että yksiä häitä pian seuraisi toisetkin. Ja mikä läheltä näytti mahdolliselta ja todennäköiseltä, se kauempana (Lucas Lodgesta Hunsfordin pappilaan ja sieltä Rosingsin kartanoon menneenä) tiedettiin jo varmana tosiasiana.
Enemmän huolta kuin suru Lady Catherinen loukkaamisesta tuotti Elizabethille ajatus, miltä kannalta sisarenpoika käsittäisi tätinsä esityksen heidän yhteentörmäyksestään. Tosin hänellä ei ollut tarkkaa selkoa noiden kahden välillä vallitsevasta kiintymyksestä; mutta olihan kuitenkin luonnollista, että Darcy piti tätiään suuremmassa arvossa kuin hän; ja kenties tämän todistelut, jotka hänestä olivat tuntuneet niin heikoilta ja naurettavilta, tehoaisivat paljon syvemmin nepaimeen.
"Jollei hän siis noudata ystävälleen antamaansa lupausta ja palaa tänne muutaman päivän päästä", virkkoi Elizabeth itselleen, "niin tiedän, mitä hän ajattelee asiasta. Silloin saan lopultakin luopua odottelemasta ja toivomasta turhia. Jos hän tyytyy ainoastaan suremaan minun menettämistäni, kun sydämeni ja käteni olisivat olleet hänelle alttiina, niin en minä vain tule häntä kauankaan suremaan!"
Kun hän seuraavana aamuna laskeutui portaita alas muun perheen luo, yhdytti hänet eteissuojassa isänsä, joka avoin kirje kädessä astui ulos kirjastonsa ovesta.
"Huomenta, Lizzy, olin juuri tulossa sinun luoksesi; käyhän mukanani kirjastoon."
Hän seurasi isäänsä, ihmetellen mistä oikein oli kysymys. Kirjeen nähdessään hän sai äkkiä päähänsä, että se kukaties oli Lady Catherinelta; ja kauhistuen hän odotteli välttämättömien selitysten antoa.
Molemmat istahtivat uunin eteen, ja isä alkoi sitten: "Sain tänä aamuna kirjeen, joka suuresti hämmästytti minua. Koska se etupäässä koskee sinua, niin saat kuulla sen sisällyksen. Enpä tiennyt tähän mennessä, että minulla on kaksikin tytärtä miehelään mielimässä. Salli minun onnitella sinua loistavan valloituksesi johdosta."
Veri karahti Elizabethin poskille hänen ajatellessaan, että kirje ehkä olikin sisarenpojalta eikä tädiltä; ja hän oli kahden vaiheilla, ihastuako kosinnasta vai loukkaantuako siitä, ettei kirje ollut osoitettu hänelle itselleen, kun hänen isänsä jatkoi: