"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?" kysyi nti Bingley. "Ja saako tietää tuloksen?"
"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja heikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian."
"Eihän", vastusti Darcy, "niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin vikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta luonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha vika — paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä en voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin minun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni eivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin. Arvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta mikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut sen tyyten ja ikipäiviksi."
"Se on tosiaankin vika!" huudahti Elizabeth. "Leppymätön, pitkävihainen ärtymys on luonteenvika. Mutta te olette valinnut vikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä turvassa minulta."
"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin pahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene poistamaan."
"Ja teidän vikanne on taipumus vihaamaan kaikkia ja kaikkea, niinkö?"
"Ja teidän vikanne", vastasi Darcy hymyillen, "on taipumus tahallanne käsittää väärin toisia."
"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia", huudahti nti Bingley ikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa. "Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi."
Rva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä Darcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi omistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.