Catherinessa ja Lydiassa ei kirje eikä sen kirjoittaja herättäneet vähintäkään mielenkiintoa. Mahdotonta oli ajatella, että heidän serkkunsa saapuisi punaisessa takissa, ja monien viikkojen kuluessa oli heillä ollut iloa pelkkien punatakkien seurasta. Heidän äidiltään sen sijaan oli hra Collinsin kohtelias kirje sulattanut hyvän määrän sappea, ja hän valmistautui ottamaan vierasta vastaan niin tavattomalla touhukkaisuudella, että hänen miehensä ja tyttärensä joutuivat vähän ihmeisiinsä.

Hra Collins saapui täsmälleen lupaamaansa aikaan, ja koko perhe tervehti häntä hyvin kohteliaasti. Hra Bennet tosin puheli hyvin vähän, mutta naiset olivat sangen halukkaita juttelemaan, eikä hra Collins näyttänyt tarvitsevan erikoista rohkaisua. Hän oli pitkä ja luiseva nuori mies, iältään ehkä viisikolmattavuotias. Hänen sävynsä oli ylen juhlallinen ja käytöksensä mahtipontinen. Tuskin vielä viittäkään minuuttia istuttuaan hän onnitteli rva Bennetiä hänen kukoistavista tyttäristään ja sanoi kuulleensa paljonkin näiden suloudesta, mutta että tässä tapauksessa huhu ei ollut tiennyt puoliakaan. Ja hän lausui varmana vakaumuksenaan, ettei kai kestäisi kauankaan, ennenkuin kaikki olisivat onnellisissa naimisissa. Tällainen imartelu ei tosin ollut kaikkien kuulijain mieleen, mutta rva Bennet, jonka tapana ei ollut seuloa kohteliaisuuksia, vastasi sulavin sydämin:

"Te olette kovin mairitteleva, herraseni, ja kaikesta sielustani toivoisin teidän ennustaneen oikein, sillä muuten on heidän kohtalonsa kovin tukala. Asiat ovat nyt kerta niin hullusti järjestetyt!"

"Te ehkä tarkoitatte tuota perimyssääntöä?"

"Niin, mitäpäs muuta! Se on surkea kohta minun tyttöparoilleni, se teidänkin täytyy myöntää. Ei sen puolesta, että pitäisin teitä syyllisenä, sillä sellainenhan on maailman meno yleensä, mikäli tunnen niitä asioita. Ei koskaan tiedä, kenenkä haltuun maatilat joutuvat perinnönjaossa."

"Minä käsitän ja tunnen sangen hyvin, hyvä rouva, kauniiden serkkujeni kovan aseman, ja voisin asiasta puhella paljonkin, mutta pelkään, että ehkä näyttäisin liiaksi suorasukaiselta ja hätiköivältä. Sen voin kuitenkin vakuuttaa näille armaille nuorille neitosille, että sydämeni aivoituksena jo tänne tullessani oli tunnustaa heille julki totinen ihailuni. Tällä erää en tahdo sanoa sen enempää, mutta kukaties, kun olemme tutustuneet toisiimme paremmin…"

Päivälliskutsu keskeytti hänen, "aivoituksensa"; ja tytöt hymyilivät salaa toisilleen. He eivät kuitenkaan yksistään herättäneet hra Collinsin ihailua. Eteishalli, ruokasali ja niiden sisustus sai osakseen seikkaperäistä tarkastelua ja ylistystä, mikä jonkun toisen suusta kuultuna olisi sulattanut rva Bennetin sydämen vahaksi. Mutta tuo mieshän tarkasteli taloa tulevaisena perintöosanaan. Myöskin päivällistä vieras kunnioitti ihailullaan; ja hän halusi tietää, ken hänen kauneista serkuistaan ansaitsi kiitoksen sen laittamisesta. Mutta tässä suhteessa oikaisi emäntä hänen nurjan käsityksensä vakuuttaen hänelle hiukan kärkevästi, että heillä oli varaa pitää kelpo keittäjätärtä ja ettei hänen tytärtensä tarvinnut heiskua keittiössä.

XIV LUKU.

Päivällispöydässäkin oli hra Bennet hyvin harvapuheinen, mutta kohta palvelijain poistuttua ruokasalista hän arveli ajan otolliseksi aloittaa tuttavallinen keskustelu vieraansa kanssa. Lähtökohdaksi hän järkevästi valitsi puheenaiheen, jonka arvasi olevan serkulleen mieluisen ja joka salli tämän loistaa kaunopuheisuudellaan — hän näet huomautti, että hra Collins tuntui olevan sangen hyvissä väleissä tilanhaltijattarensa kanssa. Parempaa aihetta hän ei olisi voinut keksiäkään. Hra Collins kävi oikein kultasuuksi. Hänen muutenkin juhlallinen olemuksensa tuntui kuin kirkastetulta kun hän vakuutti, ettei ikimaailmassa oltu nähty niin alavaa käytöstä niin ylhäisen henkilön puolelta. Lady Catherine oli itse armollisesti suvainnut valita niiden kahden saarnan aiheet, jotka hänellä jo oli ollut kunnia pitää hänen kuultensa. Lady Catherine oli myöskin kahdesti käskenyt hänet päivällisille hoviinsa Rosingsissa, ja vielä viime lauantaina hän oli kutsuttanut hänet neljänneksi pelaajaksi korttipöytään. Monet ihmiset väittivät Lady Catherinen olevan ylpeän, mutta hän oli kohdaltaan kokenut pelkkää alavuutta hänen armonsa puolelta. Tämä oli aina puhutellut häntä kuten herrasmiestä ainakin. Hänellä ei ollut mitään vastaan, että hän otti osaa seudun seuraelämään tai että hän jätti seurakuntansa viikoksi tai pariksi lähteäkseen tervehtimään sukulaisiaan. Hänen armonsa oli suvainnut kehoittaa häntä jouduttamaan naimistaan, edellyttäen että hän valitsi sopivan vaimon. Olipa hän alentunut käymään kerran hänen halvassa pappilassaankin, kierrellyt ympäri huoneita ja hyväksynyt kaikki hänen tekemänsä muutokset, jopa ehdottanut itsekin uusia muutoksia — joitakin lisähyllyjä makuuhuoneen vaatesäiliöihin.

"Tuo kaikki on tosiaan sangen kohteliasta ja säädyllistä", myönsi rva Bennet, "vahinko, etteivät kaikkikin ylhäiset naiset ole hänen kaltaisiaan. Asutteko te lähelläkin häntä?"