Rva Gardinerin ensi työnä perille saavuttuaan oli jakaa kaupunkituomisensa ja kertoilla uusimmista Lontoon muodeista. Sen urakan suoritettua hänelle jäi passiivisempi tehtävä — kuunnella talonväen tarinoita. Rva Bennetillä oli tällä kertaa paljon valittamisen aihetta. Koko maailma oli kohdellut julmasti heitä kaikkia ja nimenomaan häntä erikseen sitten sisaren viime käynnin. Kaksi hänen tyttäristään oli ollut juuri pääsemäisillään hyviin naimisiin, mutta sitten oli juttu kääntynyt kerrassaan kieroon.
"En minä Janea silti moiti", jatkoi hän, "sillä Jane olisi kyllä pitänyt kiinni herra Bingleystä, jos vain olisi voinut. Mutta tuo Lizzy! Ah sentään, rakas sisareni! On niin katkerata ajatella, että hän saattaisi jo olla herra Collinsin vaimo, jollei hän olisi ollut niin hirveän oikullinen ja itsepäinen. Se kelpo pappismies kosi häntä juuri tässä huoneessa, ja tyttö riepu rohkeni vastata kieltävästi. Seurauksena tulee nyt olemaan, että Lady Lucas saa tyttärensä naimisiin ennenkuin minä, ja että Longbournin tilaa uhkaa sama vaara perinnönjaossa kuin ennenkin. Lucasin väki on kerrassaan niin juonikasta, ettet arvaakaan. He koettavat haamia käsiinsä kaiken, minkä suinkin saavat. Minua surettaa sanoa heistä tällaista, mutta niin vain on asianlaita. Minun hermoni repeytyvät ihan rikki, kun näen, kuinka vähän arvoa oma perheenikin panee minuun tahtooni ja kuinka naapurit ajattelevat ainoastaan omaa etuaan. Ettäs juuri nyt satuit tulemaan, rakas sisar, on minulle kuitenkin suureksi lohdutukseksi, ja ennen kaikkea haluan tietää, käytetäänkö Lontoossa nykyään pitkiä hihoja."
Rva Gardiner, jolle Jane ja Elizabeth jo olivat kirjoittaneet päivän kohtalokkaista kysymyksistä, oli jokseenkin perillä asioista; hän tyytyi senvuoksi vastaamaan kevyesti sisarensa kysymykseen ja säälien tämän tyttäriä suuntasi puhelun toisille aloille.
Jäätyään sitten Elizabethin kanssa kahdenkesken hän jatkoi juttua pitemmältä. "Se näytti todellakin hyvältä naimiskaupalta Janelle", hän sanoi. "Minua surettaa, että siitä ei tullut mitään. Mutta sellaistahan sattuu niin usein! Sellainen nuori mies, joksi olet herra Bingleytä kuvaillut, rakastuu niin helposti sievään tyttöön muutaman viikon ajaksi, ja sitten kun sattuma jälleen erottaa heidät toisistaan, hän unohtaa tämän aivan yhtä helposti. Se on tavallinen maailmanmeno."
"Tuo on tavallansa erinomainen lohdutus", vastasi Elizabeth, "mutta meille se ei kelpaa. Emme me pelkän sattuman kautta ole joutuneet kärsimään. Enkäpä luule niin useasti tapahtuvankaan, että omaisten ja ystäväin vaikutus saa itsenäisessä asemassa olevan nuoren miehen aivan äkisti unohtamaan tytön, johon hän on vast'ikään ollut tulisesti rakastunut."
"Mutta tuo sanontatapa 'tulisesti rakastunut' on minusta niin epämääräinen ja epäilyttävä, ettei se paljonkaan valaise asiaa. Sitä käytetään yhtä usein puolituntisen tuttavuuden herättämistä tunteista kuin todellisesta, vakavasta kiintymyksestä. Sanoppas, kuinka tulinen herra Bingleyn rakkaus oikeastaan oli?"
"Minä en vain ole koskaan nähnyt toista niin lupaavaa molemminpuolista mieltymystä. Se syntyi aivan ensi näkemältä, ja joka kerta kun he uudestaan tapasivat toisensa, voi sen huomata yhä selvemmin. Omassa kodissaan toimeenpanemissaan tanssiaisissa hän julkisesti loukkasi eräitä neitosia, kun jätti heidät tyyten tanssittamatta; ja itsekin puhuttelin häntä kahdesti saamatta vastausta, sillä hänen huomionsa oli tykkänään kiintynyt Janeen. Voiko sen selvempiä merkkejä toivoakaan? Eikö epäkohteliaisuus kaikkia muita kohtaan ole epäämättömin merkki siitä, että on rakastunut johonkin erikoisesti?"
"Miksikäs ei — sellaisena olen taipuvainen pitämäänkin hänen rakkauttaan. Mutta Jane parkamme! Minun käy kovasti säälikseni häntä, sillä arvaan että hänen luonteelleen on vaikea ykskaks selviytyä kaikesta tuosta. Paljon parempi olisi ollut, jos tämä olisi sattunut sinulle, Lizzy; sinä olisit piankin kyennyt nauramaan kaikille suruillesi. Mutta etkö luule sen haihduttavan hänen suruaan, jos hän seuraa meitä kaupunkiin? Näyttämönvaihdos on usein terveellinen — ja ehkäpä myöskin lyhytaikainen poissaolo kodista ja omaisista voi olla joksikin hyödyksi."
Elizabeth oli hyvin mieltynyt tähän ehdotukseen ja arveli sisarensakin mielellään suostuvan siihen.
"Minä toivon", lisäsi rva Gardiner, "ettei tuon nuoren miehen olo kaupungissa peloita eikä myöskään houkuttele häntä. Mehän asumme niin eri puolella Lontoota ja seurustelemme siksi erilaisissa piireissä, ettei ole lainkaan luultavaa, että he koskaan sattuisivat joutumaan yhteen, jollei tuo nuori mies varta vasten tule tapaamaan häntä."