— Äiti, sanoi hän, äiti…
Mutta kun äiti katsoi häneen, tarttui puhe kurkkuun.
— Mitä sinä sateessa juoksentelet, vekara! Sensijaan että kuuntelisit ymmärtäväisen ihmisen puhetta ja oppisit jotain. Kiipeä vinnille ja hae kuivia päällesi; liotat koko tuvan. No!
Vaieten Onni nousi narisevia portaita. Mutta hän ei mennyt ullakolle asti, vaan istuutui kynnykselle. Siellä pimeässä ei kukaan häntä nähnyt. Hän hautoi jotain. Sade ropisi raskaasti pärekattoon aivan hänen päänsä päällä.
— Yhdytkö lakkoon tiistaina? kuuli hän äidin äänen alhaalta lampunvalosta.
Ja Iisakki-eno vastasi:
— En tiedä vielä varmaan. En oikein pidä tuosta ainaisesta lakkoilemisesta. Menen kai verstaaseen ja katson ensin, miltä siellä näyttää. Jos on tyhjää, niin on, enkä minä yksinänikään koneen ääreen asetu.
Sitten oli vähän aikaa äänetöntä, ainoastaan sanomalehti rapisi. Mutta nyt sanoi taas äiti:
— Missähän se Annakin kuljeksii tällaisessa koiranilmassa?
Iisakki-enon ääni ei kuulunut tavalliselta, kun hän vastasi: