— Nyt on punainen kukko käynyt munimassa lahtarin sylinteriin.
Onni meni lakkinsa luo. Se riippui siinä missä äskenkin, mutta siitä valui jotain pitkin seinää.
Hän kiskaisi sen käteensä, syöksyi Kallea kohti ja paiskasi lakin hänen silmilleen. Samassa olivat Rörströmin veljekset takaapäin hänen kimpussaan.
Kaikki neljä kierivät kiljuen jäiseen mäkeen. Kivääri kaatui rämisten seinänviereltä. Milloin he olivat sekasortoisena myttynä, milloin taas vähän erisivät, iskeäkseen yhteen heti uudestaan, myllertäväksi läjäksi jännittyneitä selkiä, huitovia käsiä ja potkivia jalkoja. Möhkäle vieri myötämäkeä sähisevänä pallona.
Onni tapasi maasta kiven ja nuiji sillä olkapäätä, joka painoi hänen rintaansa. Se oli kai nuoremman Rörströmin. Kiljunta siitä vain yltyi, mutta tilanne parani, paine helpotti ja rymy vyöryi edelleen. Silloin tuli hänen onnettomuutensa. Hän putosi takaperin kuoppaan — vai ojako se oli? Joka tapauksessa hän menetti kaiken liikkumatilan. Samalla jonkun käsivarsi alkoi työntää häntä leuan alta — kai vanhemman veljen. Onni koetti potkaista häntä takaraivoon, mutta turhaan, hän makasi liian kovassa puristuksessa. Ruumis painoi häntä yhä pahemmin, hän joutui yhä syvemmälle kuoppaan.
Heti senjälkeen ilmestyi Kalle kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua? Ei, hän ryhtyy pistinhyökkäykseen. Hän kaivaa kärjen kuin naskalin Onnin reiteen. Se puhkaisee housut, ihon — nyt se tunkeutui lihaan…
Hän huusi tuskasta ja raivosta. Kuin teräsjousi hän ponnahti pystyyn kuopasta ja sinkosi taakan rinnaltaan. Mutta silloin Kalle pudottaa pyssynperän hänen takaraivoonsa, ja hän menettää tajuntansa.
* * * * *
Myöhäissyksyn aurinko teki jo laskuaan, kun hän havaitsi ruhjotun ruumiinsa riihimäen alta. Ensin tuli heikko tajunta vain toiseen silmään; hän näki, että jossain punerti. Ruskottiko ilta-aurinko riihen kattoa, vai oliko puna hänen omassa silmässään? Puunrunkojen välissäkin oli ilma kuin silkkaa verta.
Vähitellen hän alkoi liikuttaa käsiään. Hän koetteli ja kopeloi. Hänhän se oli kumminkin. Mutta hirveästi pakotti ruumista. Päässä tuntui olevan suuri kivi, se vinkui ja vikisi koko ajan. Ja housut olivat tarttuneet johonkin kohtaan, joka poltti — nyt hän muisti Kallen pistimen.