SIRKKUNEN. Tuhmako?
AINI (hymyillen). Min'en tahtonut sanoa sitä niin suoraan. Vaan jos ajattelisitte, jos huomaisitte — eikä sitä paljon tarvitsisikkaan — mummoa ja vaaria on niin sanomattoman helppo hyvittelemisellä voittaa puolelleen, sillä he ovat niin vilpittömät, hyväntahtoiset, aina myöntyväiset. Ja heitä, noita hyviä, rakastettavia vanhuksia te olette suututtanut, (Sirkkunen tekee liikunnon) — se ei ole oikein! Ei siinä teitte aivan — aivan pahoin!
SIRKKUNEN (siv. heltyneenä). Lapsi-raukka! (Ääneen). Te rakastatte siis vaarianne ja mummoanne oikein sydämestänne?
AINI. Niin! Kaikesta sydämestäni! Ja onhan se aivan luonnollista: — He ovat minulle kaikki. Muutamat pitävät heitä vanhanaikuisina, vieläpä pikkuisen omituisinakin — pitäkööt — niin en minä; — — se koskee minuun kovasti, kun kuulen ihmisten heitä väärin tuomitsevan, heitä, joita minä niin sydämestäni kunnioitan, joita minä niin palavasti rakastan.
SIRKKUNEN (häveten). Huomatkaa te myöskin, neitini, että jos minä olisin tiennyt — — mutta tästälähin minä ihan varmaan — — —
AINI. Katsotte paremmin eteenne — — eikö niin? Te käytätte itseänne tästälähin vallan siivosti — niin varmaankin teette. Ja minä luulen, että te, jos vain tahdotte, sen voittekin. — — —
SIRKKUNEN (hymyillen). Hyvä! Minä koetan.
AINI. Ettekä enää juoksentele ulkona aamusta iltaan.
SIRKKUNEN (hellästi). En! — Minä jään teidän luoksenne.
AINI. No, siinähän jo hyvä alku. — Ettekä enää nuku teepöydän ääreen?