KLAARA ja AINI. No — mit' on tapahtunut?
JAAKKO. Herra Kaarle — tuon hienon herran siisti seuraaja — vakuuttaa, että hänen herransa on antanut hänelle luvan.
MUUT. Mihin?
JAAKKO. Huu! Tuolla alhaalla, suuressa ojangossa, on nyt — — —
SIRKKUNEN. Minun palvelianiko?
JAAKKO. Suokoon taivas, että hän pian itse makaisi siellä! — Vaan oi! — Kaikki meidän kauniit, lumivalkoset ankat — niin suuret ja lihavat — ja — pau! Siellä makasi ne kaikki kohta kellellään — — varmaankin koko tusina — läpi-ammuttuina!
KLAARA. Mun ihanat ankkani!
JAAKKO. Voi, hyvä rouva, jos olisitte ollut siellä — uu, se oli sydäntä särkevä näkö!
KLAARA. Voi kauheata!
AINI. Mutta mummo-kultasein — —! (Jaakolle). No, menehän toki tiehesi!