Mutta mitään tällaista ei meidän tarvitse pelätä Émileni suhteen, hän kun alati kääntää pois tarkkaavaisuutensa kaikesta, mikä käy yli hänen käsityskykynsä, kuunnellen mitä syvimmällä välinpitämättömyydellä sellaista, mitä ei ymmärrä. Hän on kuullut niin paljon seikkoja, joiden johdosta on tottunut sanomaan: tämä ei ollenkaan liikuta minua, että yksi seikka lisää ei tuota hänelle mitään päänvaivaa. Ja kun hän levottomana rupeaa pohtimaan näitä suuria kysymyksiä, ei tämä johdu siitä, että hän olisi kuullut niitä esitettävän, vaan siitä, että hänen oman järkensä edistyminen kääntää hänen tutkimushalunsa niihin.

Olemme nähneet mitä tietä varttunut ihmishenki lähestyy näitä salaisuuksia ja myönnän kernaasti ettei se luonnon järjestystä seuraten edes keskellä yhteiskuntaoloja pääse sen perille ennen kuin varttuneessa iässä. Mutta koska samaisessa yhteiskunnassa välttämättömäsi piilee syitä, jotka jouduttavat intohimojen kehitystä, niin todella poikettaisiin luonnon järjestyksestä ja tasapainotila häiriytyisi, ellei samanaikaisesti joudutettaisi niiden tietojen kehkeytymistä, jotka ovat omansa hillitsemään intohimoja. Kun ei ole meidän vallassamme hillitä liian nopeata kehitystä, tulee yhtä nopeasti koettaa edistää kaikkea sellaista, joka on tuon kehityksen luonnollisessa yhteydessä, jotta ei järjestys häiriytyisi ja jotta sellaiset kehitysvirtaukset, joiden on määrä kulkea rinnan, eivät eroaisi eri tahoille, ja jotta ihminen, joka jokaisena elämänsä hetkenä on yksi ainoa jakamaton kokonaisuus, ei olisi yhteen kykyynsä nähden toisella ja muihin nähden toisella kannalla.

Mutta mitä vaikeuksia näen tässä kohoavan eteeni! Ja nämä vaikeudet ovat kahta suuremmat senvuoksi, että ne piilevät vähemmän itse olioissa kuin niiden ihmisten raukkamaisuudessa, jotka eivät rohkene niitä voittaa. Minä ainakin aluksi rohkenen esittää nuo vaikeudet. Lapsi on kasvatettava isänsä uskontoon; sille todistetaan aina hyvin tarkasti että tämä uskonto, oli se mikä tahansa, on aina oikea ja että kaikki muut uskonnot ovat pelkkää hullutusta ja mielettömyyttä. Mutta todistusperusteiden pätevyys on ehdottomasti riippuvainen siitä maasta, missä todistelu tapahtuu. Lähteköön turkkilainen, joka Konstantinopolissa asuen pitää kristinuskoa niin naurettavana, Pariisiin, huomatakseen, mitä siellä arvellaan muhamettilaisuudesta. Varsinkin uskonnon alalla ennakkoluulot rehottavat. Mutta me, jotka pidämme silmämääränämme joka suhteessa ravistaa pois niiden ikeen, me, jotka emme tahdo tehdä mitään myönnytyksiä piintyneelle yleiselle arvovallalle, me, jotka emme tahdo opettaa Émilellemme mitään, mitä hän ei itsestään voisi oppia missä maassa tahansa — niin, mihin uskontoon me kasvatamme hänet? Mihin uskonlahkoon päästämme tämän luonnonihmisen? Vastaus on hyvin yksinkertainen, kuten luulen. Emme kiinnitä häntä mihinkään erityiseen uskontoon tai lahkoon, vaan teemme hänet kykeneväksi valitsemaan sen, jonka hänen järkensä paras käyttäminen hänelle osottaa.

Incedo per ignes
Suppositos cineri doloso.[119]

Mutta vastuksista huolimatta, rohkeasti eteenpäin! Intoni ja hyvä tarkoitukseni ovat tähän asti korvanneet varovaa viisautta. Toivon etteivät nämä tukeni minua vastedeskään tarvittaessa petä. Lukijat, älkää pelätkö, että minä tekisin itseni syypääksi varovaisuuteen, joka on arvoton totuuden ystävälle. En koskaan ole unhottava mielilausettani; mutta sallittakoon minun epäillen kohdella omia arastelujani. Sen sijaan, että omasta puolestani tässä sanoisin teille mitä ajattelen, mainitsen mitä asiasta ajatteli eräs mies, joka oli minua etevämpi. Takaan niiden tapausten ja seikkojen totuudenmukaisuuden, jotka nyt aion kertoa. Ne ovat todella sattuneet sen selonteon kirjoittajalle, jonka tähän kopioituna liitän. Päättäkää, lukijat, voiko niistä tehdä tutkimuksenalaiseen kysymykseemme nähden hyödyllisiä johtopäätöksiä. En tahdo teille tyrkyttää toisen enkä omaa mielipidettäni ojennusnuoraksi; tarjoan sen teidän arvosteltavaksenne.

"Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun muuan maastaan karkotettu nuori mies eräässä Italian kaupungissa huomasi joutuneensa äärimäiseen kurjuuteen. Hän oli synnyltään kalvininuskoinen, mutta jouduttuaan ajattelemattoman teon kautta avuttomana pakolaisena oleskelemaan vieraassa maassa hän leipää saadakseen kääntyi toiseen uskoon. Siinä kaupungissa oli vastakääntyneiden koti; hän otettiin siihen. Opettamalla häntä tuntemaan erimielisyyksiä uskonnon asioissa hänessä herätettiin epäilyksiä, joita hänellä ei ennen ollut ollut, ja saatettiin hänet tuntemaan paha, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut. Hän kuuli puhuttavan uusista dogmeista, hän näki tapoja, jotka tuntuivat vielä oudommilta; hän näki ne ja oli joutua niiden uhriksi. Hän koetti paeta, mutta teljettiin sisään; hän valitti, mutta rangaistiin siitä. Ollen sortajiensa mielivallan alaisena hän huomasi itseään kohdeltavan rikollisena siitä syystä, ettei ollut taipunut rikollisuuteen. Ne, jotka tietävät kuinka ensimäistä kertaa koettu väkivalta ja vääryys kiihottaa nuorta kokematonta sydäntä, kuvitelkoot hänen sydämensä tilaa. Raivonkyyneleet vuotivat hänen silmistään, paheksumisen tunteet tukehuttivat häntä. Hän rukoili apua taivaalta ja ihmisiltä, hän uskoi itsensä kaikille, eikä kukaan häntä kuullut. Hän näki ainoastaan halpamielisiä palvelijoita, jotka alistuivat kärsimään sitä häpeällistä kohtelua, millä häntä loukattiin, tai tuohon samaan rikollisuuteen osallisia, jotka tekivät pilkkaa hänen vastustelemisestaan ja jotka yllyttivät häntä tekemään kuten he itse. Hän olisi ollut hukassa ilman erästä kunnon pappia, joka jossakin asiassa oli tullut vastakääntyneiden kotiin. Hän sai tilaisuuden kysyä tältä salaa neuvoa. Tämä pappi oli köyhä ja tarvitsi itse kaikkien apua; mutta sorrettu tarvitsi hänen apuansa vielä enemmän, eikä hän siis epäröinyt auttaa häntä pakenemaan, vaikka pelkäsikin siten voivansa hankkia itselleen vaarallisen vihamiehen."

"Päästyään rikosta pakoon, uudestaan joutuakseen köyhyyteen, nuori mies taisteli menestyksettä kohtaloansa vastaan. Kerran hän kuitenkin jo luuli sen voittaneensa. Ensimäinen onnenvälke sai hänet unhottamaan sekä kärsimyksensä että suojelijansa. Pian hänet kohtasi rangaistus tästä kiittämättömyydestä. Kaikki hänen toiveensa raukesivat. Hänen nuoruutensa ei voinut häntä auttaa, sillä hänen haaveileva mielensä pilasi kaiken. Omaamatta tarpeeksi lahjoja ja kykyä helposti tullakseen toimeen, osaamatta olla tarpeeksi vaatimaton tai tarpeeksi häijy hän kuitenkin ajatteli niin monenlaista, ettei voinut päästä mihinkään tulokseen. Jouduttuaan taas yhtä kurjaan tilaan kuin ennen ja ollen vailla leipää ja kotia ja nälkään kuolemaisillaan hän muisti hyväntekijänsä."

"Hän palaa hänen luoksensa, löytää hänet ja otetaan hyvin vastaan. Pappi muistaa hänet nähdessään hyvän tekonsa. Sellainen muisto tuottaa aina iloa. Tämä mies oli luonnoltaan ihmisystävällinen ja sääliväinen; hänen omat kärsimyksensä saattoivat hänet ymmärtämään toisten kärsimyksiä, eivätkä hyvät olot vähääkään olleet koventaneet hänen sydäntään. Sitäpaitsi viisaat opit ja valistunut hyveisyys olivat lujentaneet hänen luontaista hyvyyttään. Hän ottaa turviinsa nuoren miehen, toimittaa hänelle asunnon, antaa hänelle suosituksensa ja jakaa hänen kanssaan vähät varansa, jotka tuskin riittävät kahdelle. Hän tekee vielä enemmän: hän opettaa ja lohduttaa häntä ja neuvoo hänelle tuon vaikean taidon kärsivällisesti kestää vastoinkäymisiä. Te ennakkoluuloiset ihmiset, olisitteko odottaneet tätä kaikkea papilta ja italialaiselta?"

"Tämä kunnon hengellinen mies oli köyhä savoijilainen apulaispappi, joka nuoruuden-seikkailun tähden oli joutunut piispansa epäsuosioon ja joka oli kulkenut vuorten yli hakemaan toimeentuloa, mikä häneltä kotimaassaan puuttui. Hän ei ollut vailla henkevyyttä ja kirjallista sivistystä. Nämä ominaisuudet sekä miellyttävä ulkomuoto olivat tuottaneet hänelle suosijoita, jotka olivat hankkineet hänelle paikan erään ministerin perheessä tämän pojan kasvattajana. Mutta hän piti köyhyyttä riippuvaisuutta parempana, eikä tietänyt miten on käyttäytyminen ylhäisten parissa. Hän ei pysynyt kauan mainitun henkilön luona, mutta ei siltä lähtiessään pois hänen luotaan menettänyt hänen kunnioitustaan. Ja kun hän vietti moitteetonta elämää ja sai kaikki itseensä mieltymään, eli hän siinä toivossa, että vielä uudelleen oli pääsevä piispansa suosioon ja että tältä oli saava vuoristossa jonkun pienen pappilan, missä voisi viettää loppuikänsä. Se oli hänen kunnianhimonsa viimeinen päämäärä."

"Luonnollinen vaisto veti häntä nuoren pakolaisen puoleen ja saattoi hänet häntä tarkoin tutkistelemaan. Hän huomasi, että onnettomuus jo oli kuihduttanut hänen sydämensä, että solvaukset ja ylenkatse olivat masentaneet hänen mielensä ja että hänen ylpeytensä muuttuneena katkeraksi harmiksi saattoi hänet pitämään ihmisten tekemää vääryyttä ja heidän kovuuttaan luontaisena rikollisuutena ja hyveen valhekuvana. Hän oli huomannut uskonnon olevan ainoastaan omanvoiton pyyntiä kätkevän naamarin sekä jumalanpalveluksen ainoastaan tukevan ulkokullaisuutta. Hän oli huomannut miten turhanpäiväisissä viisastelevissa väittelyissä paratiisi ja helvetti joutuivat sanasutkausten esineeksi. Hän oli huomannut alkuperäisen ja ylevän jumaluus-käsitteen ihmisten outojen mielihaaveilujen vääristelemäksi. Ja arvellen että täytyy, voidakseen uskoa Jumalaan, luopua käyttämästä järkeä, jonka kuitenkin on häneltä saanut, hän piti naurettavia haaveilujamme yhtä paljon ylenkatsetta ansaitsevina kuin sitä esinettä, johon ne kohdistamme. Ollenkaan tuntematta olevia oloja ja voimatta vähääkään kuvitella olioiden alkuperää, hän vajosi tyhmään tietämättömyyteensä, syvästi halveksien kaikkia, jotka näistä seikoista luulivat tietävänsä enemmän kuin hän."