Kahden esineen samanaikuinen näkeminen ei ole niiden keskinäisten suhteiden näkemistä eikä niiden eroavaisuuksien arvostelemista; useiden esineiden perätysten tapahtuva havaitseminen ei ole niiden luettelemista. Minulla voi samalla kertaa olla mielle suuresta kepistä ja pienestä kepistä, ilman että niitä vertaan toisiinsa tai että arvostelen toisen olevan suuremman toista aivan samoin kuin voin samalla kertaa nähdä koko käteni laskematta sen sormia.[120] Vertailevat käsitteet suurempi, pienempi, kuten myös lukukäsitteet yksi, kaksi j.n.e., eivät varmaankaan ole aistimuksia, jos kohta, henkeni ei muodosta niitä muuten kuin aistimusten yhteydessä.
Sanotaan, että aistimuksellinen olento erottaa toisistaan aistimukset niiden eroavaisuuksien kautta, jotka ovat olemassa niiden välillä. Tämä kaipaa selitystä. Kun aistimukset ovat erilaiset, aistiva henkilö erottaa ne niiden eroavaisuuksien nojalla; kun ne ovat samanlaiset, hän erottaa ne toisistaan sen kautta, että havaitsee ne kunkin erityisolioina. Mitenkä hän muuten yhtaikaisen aistimuksen avulla voisi erottaa toisistaan kaksi samanlaista esinettä? Hänen täytyisi välttämättömästi sekoittaa nämä kaksi esinettä ja pitää niitä samana, etenkin jos seurataan järjestelmää, joka väittää, että ulottuvaisuuden aistimukset ovat ulottuvaisuutta vailla.
Niin pian kuin kaksi vertailevaa aistimusta on tajunnassa, ovat ne tehneet vaikutuksensa, kumpikin esine erikseen on aistittu ja samoin molemmat yhdessä. Mutta niiden suhde ei siltä ole havaittu. Jos ei tämän suhteen aiheuttama arvostelma olisi muuta kuin aistimus ja siis johtuisi yksinomaan esineestä, eivät arvostelmani minua koskaan pettäisi, koska se seikka ei koskaan petä, että aistin sitä, mitä aistin.
Minkätähden siis erehdyn näiden kahden kepin keskinäiseen suhteeseen nähden? Miksi sanon, esimerkiksi, että pienempi niistä on kolmasosa suurempaa, vaikka se ei olekaan kuin neljäsosa? Minkätähden mielikuva, s.o. aistimus, ei ole mallinsa, s.o. esineen kanssa yhtäpitävä? Sentähden, että arvostellessani olen toimivana ja että vertaillessani erehdyn ja että ymmärrykseni, joka arvostelee suhteita, sekoittaa erehdyksiä aistimusten ilmaisemaan totuuteen, aistimusten, jotka näyttävät esineet semmoisinaan.
Tähän liittyy vielä yksi miete, joka epäilemättä tulee teitä hämmästyttämään, jos asiaa tarkemmin ajattelette, nimittäin se, että jos me aistiemme käyttämiseen nähden olisimme yksinomaan vaikutuksenalaisia, ei niiden välillä olisi mitään yhteyttä; meidän olisi mahdotonta tietää, että kappale, jota koskemme, ja esine, jonka näemme, ovat sama. Joko emme koskaan havaitsisi mitään ulkopuolella itseämme, tai olisi mielestämme olemassa viisi eri perusainetta, joiden yhteellisyyttä emme mitenkään voisi päästä huomaamaan.
Annettakoon tuolle henkeni kyvylle voida lähentää ja toisiinsa verrata aistimuksiani mikä nimi tahansa, sanottakoon sitä huomiokyvyksi, mietiskelyksi, harkinnaksi tai miksi vaan tahdotaan, aina pitää paikkansa se seikka, että se on minussa eikä olioissa, että minä yksin sen panen toimeen, jos kohta panen sen toimeen ainoastaan sen vaikutuksen yhteydessä, jonka esineet minuun tekevät. Vaikka ei riipu minun tahdostani aistia tai olla aistimatta, kykenen kuitenkin enemmän tai vähemmän tutkimaan aistimaani.
En siis ole ainoastaan aistiva ja vaikutuksenalainen olento, vaan myös toimiva ja järjellinen olento, ja sanokoon filosofia mitä tahansa, rohkenen omistaa itselleni kunnian osata ajatella. Tiedänpä nyt ainakin sen seikan, että totuus on itse olioissa, eikä ole minun arvostelevassa hengessäni ja että minä, kuta vähemmin annan oman itseni vaikuttaa arvosteluihini olioista, saatan olla sitä varmempi pääseväni lähemmäksi totuutta. Siis ohjesääntöni antautua enemmän tunteen kuin järjen ohjattavaksi on itse järjen vahvistama.
Saatuani täten niin sanoakseni varmuuden omasta itsestäni, alan katsella ympärilleni ja näen kauhunsekaisen tunteen valtaamana olevani heitetty ja upotettu tuohon rajattomaan kaikkeuteen ja ikäänkuin hukkunut olioiden äärettömään mereen, ollenkaan tietämättä mitä ne ovat suhteissa toisiinsa ja minuun. Tutkin niitä, havaitsen niitä, ja ensimäinen esine, joka tarjoutuu verrattavakseni niihin, olen minä itse.
Kaikki, minkä aisteillani havaitsen, on ainetta, ja minä johdan kaikki aineen olennaiset ominaisuudet noista aistimuksien avulla havaituista ominaisuuksista, jotka tekevät minulle mahdolliseksi ainetta havaita ja jotka ovat siihen erottamattomasti yhdistetyt. Näen sen milloin liikkeessä, milloin levossa,[121] mistä päätän, ettei liike eikä lepo ole sille olennainen. Mutta liike, ollen toimintaa, on sellaisen syyn seuraus, jonka puuttuminen juuri aiheuttaa levon. Kun siis ei mikään seikka vaikuta aineeseen, se ei ollenkaan liiku. Ja juuri sentähden, ettei se itse aiheuta liikettään, sen luonnollinen tila on liikkumattomuus.
Huomaan kappaleissa kahdenlaista liikettä, nimittäin siirrettyä ja itseperäistä eli vapaaehtoista. Edellisen liikkeen vaikuttava syy on vieras liikkuvalle kappaleelle, jälkimäisen syy piilee itse liikkuvassa kappaleessa. Tästä en tee sitä johtopäätöstä, että esim. kellon liike olisi itseperäinen; sillä ellei mikään vieterin ulkopuolella oleva seikka siihen vaikuttaisi, ei se pyrkisi ponnahtamaan takaisin eikä vetäisi ketjua. Samasta syystä en myöskään hyväksy nesteiden omaperäisyyttä, en edes tulenkaan, joka synnyttää niiden juoksevan muodon.[122]