Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Jos ihminen on toimiva ja vapaa, hän toimii itsestään. Ei mikään kaikesta siitä, minkä hän tekee vapaasta tahdostaan, sovellu kaitselmuksen järjestettyyn järjestelmään, eikä sitä voida pitää sen aiheuttamana. Kaitselmus ei tahdo sitä pahaa, minkä ihminen tekee väärin käyttäen sitä vapautta, jonka se hänelle antaa, mutta se ei estä häntä sitä tekemästä, ehkä siksi, että tämä paha niin heikon olennon puolelta sen silmissä on mitätön, tai ettei se voi ehkäistä ihmistä häiritsemättä hänen vapaata toimintaansa ja siten aiheuttamatta vielä enemmän pahaa huonontamalla hänen luonnettaan. Se on tehnyt ihmisen vapaaksi siinä tarkoituksessa, että hän ei tekisi pahaa, vaan hyvää oman valintansa mukaan. Se on luonut hänet kykeneväksi tekemään tämän valintansa niitä ominaisuuksia oikein käyttämällä, jotka se hänelle on antanut. Mutta se on siihen määrään rajoittanut hänen voimansa, että sen hänelle suoma tilaisuus vapauden väärinkäyttämiseen ei voi häiritä yleistä tapahtumain kulkua. Paha, jonka ihminen tekee, lankeaa hänen omille hartioilleen, missään suhteessa muuttamatta maailmanjärjestystä ja estämättä ihmissukua olemasta olemassa vasten tahtoaankin. Ken napisee siitä, ettei Jumala estä tekemästä pahaa, napisee siitä, että Jumala on antanut ihmiselle niin erinomaiset luonnon lahjat, että hän on ihmissuvun toiminnan yhteyteen liittänyt siveellisyyden, joka sitä ylentää, ja että hän on antanut ihmiselle oikeuden hyveeseen. Korkein nautinto on tyytymys itseensä ja juuri tätä tyytymystä ansaitaksemme ja sen saavuttaaksemme olemme asetetut maan päälle, vapaudella varustettuina, juuri sentähden intohimot meitä johtavat kiusaukseen ja omatunto meitä pidättää. Mitä muuta itse jumalallinen kaikkivalta olisi voinutkaan tehdä meidän hyväksemme? Olisiko se voinut painaa luontoomme ristiriitaisuuden ja palkita hyvästä teosta sitä, jolla ei ollut valtaa, joka ei kyennyt pahaa tekemään? Kuinka, olisiko pitänyt rajoittaa ihmisen toiminta vaistosta riippuvaksi ja tehdä hänet eläimeksi, estääkseen hänet pahasta? Ei, henkeni Jumala, minä en koskaan moiti sinua siitä, että olet tehnyt henkeni kuvaksesi, että voisin olla vapaa, hyvä ja onnellinen kuten sinä.

Luontaisten ominaisuuksiemme väärinkäyttäminen meidät tekee onnettomiksi ja pahoiksi. Murheemme, huolemme ja tuskamme johtuvat meistä itsestämme.

Henkinen paha on kieltämättä oma tekomme ja ruumiillinen paha ei olisi mitään ilman paheitamme, jotka sen ovat tehneet meille tuntuvaksi. Eikö luonto anna meidän tuntea tarpeitamme olemassaolomme vuoksi? Eikö ruumiillinen kipu ole merkkinä siitä, että koneisto on joutumassa epäkuntoon, ja huomautus siitä, että se on korjattava? Entä sitten kuolema … eivätkö häijyt ihmiset myrkytä meidän elämäämme ja omaa elämäänsä? Mutta kukapa tahtoisi elää aina? Kuolema on niiden vaivojen lääke, jotka itse itsellenne hankitte; luonto on tahtonut, ettette alituisesti kärsisi. Kuinka vähässä määrässä onkaan alkuperäisessä yksinkertaisuuden tilassa elävä ihminen alttiina kärsimyksille! Hän elää melkein vapaana taudeista ja intohimoista, hän ei aavista eikä tunne kuolemaa. Ja kun hän tuntee sen lähestyvän, tekevät hänen kurjat olonsa sen hänelle toivotuksi, ja silloin se ei enää ole hänelle paha. Jos tyytyisimme olemaan mitä olemme, ei meillä olisi mitään valittamista kohtalomme suhteen. Mutta sen kautta, että etsimme kuviteltua onnea, hankimme itsellemme tuhansia todellisia ikävyyksiä. Sen, joka ei osaa kestää pientä kärsimystä, tulee varustautua paljon kärsimään. Kun on pilannut terveytensä epäsäännöllisellä elämällä, tahtoo saattaa sen entiselleen lääkkeillä; silloin lisää tuntemaansa onnettomuuteen vielä toisen, jota pelkää. Kuoleman edeltäpäinnäkeminen tekee sen hirvittäväksi ja jouduttaa sitä. Kuta enemmän sitä tahtoo paeta, sitä enemmän tuntee sen lähestyvän. Ja niin ihminen elämänsä aikana kuihtuu ja kuolee pelosta, napisten luontoa vastaan niiden vaivojen vuoksi, jotka itselleen on hankkinut loukkaamalla luontoa.

Ihminen, älä etsi pahan aiheuttajaa; se olet sinä itse. Ei ole olemassa mitään muuta pahaa kuin minkä sinä teet tai mikä sinulle tehdään, ja kumpikin tulee sinulle sinusta itsestäsi. Yleinen paha voi esiintyä ainoastaan epäjärjestyksen yhteydessä, ja minä näen maailmanjärjestelmässä järjestyksen, joka ei muutu. Yksityinen paha piilee yksistään kärsivän olennon tunteissa, ja näitä tunteita hän ei ole saanut luonnolta, vaan on ne itse antanut itselleen. Tuskalla on ainoastaan vähän valtaa semmoiseen ihmiseen nähden, olipa kuka tahansa, joka ei paljon pohdi asioita, jolla siis ei ole muistoja ja joka ei edeltäpäin ajattele. Poistakaa meidän turmiollinen edistymisemme, poistakaa erehdyksemme ja paheemme, poistakaa se, mikä on ihmisen aikaansaamaa, ja kaikki on oleva hyvin.

Siinä, missä kaikki on hyvin, ei ole mitään vääryyttä. Oikeus ja hyvyys ovat eroamattomasti toisiinsa yhdistyneet. Hyvyys on välttämätön seuraus rajattomasta voimasta, rakkaudesta itseemme; tämä on olennainen jokaiselle olennolle, joka sitä itsessään tuntee. Se, joka voi tehdä kaiken, laajentaa niin sanoakseni olemassaoloaan muiden olentojen olemassaolon yhteydessä. Voiman alituisena toimena on synnyttää ja säilyttää; se ei vaikuta muuhun kun siihen, mikä on olemassa. Jumala ei ole mikään kuolleiden Jumala, hän ei voisi hävittää ja olla paha vahingoittamatta itseään. Se, joka voi tehdä kaikkea, ei voi tahtoa muuta kuin hyvää.[126] Siis kaikki hyvän olennon, ollen kaikkivoipa, tulee myöskin olla korkeimmassa määrässä oikeudellinen, muuten hän olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Sillä rakkaus järjestykseen, josta järjestys syntyy, on hyvyys, ja se rakkaus taas, jonka kautta järjestyksen olemassaolo säilyy, on oikeus.

Jumala, sanotaan, ei ole luoduilleen mitään velkaa. Minä taas luulen, että hän on heille velkaa kaiken sen, minkä on heille luvannut, antaessaan heille elämän. Antaessaan heille käsityksen hyvästä ja saattaen heidät tuntemaan, että he sitä tarvitsevat, hän on luvannut suoda sen heille. Kuta enemmän syvennyn itseeni, kuta enemmän tutkin itseäni, sitä selvemmin luen sieluuni kirjoitetut sanat: "Ole oikeudellinen, niin olet onnellinen." Siitä ei kuitenkaan näy merkkiäkään, jos katselee asioiden nykyistä tilaa. Paha ihminen menestyy, ja oikeamielistä sorretaan. Mutta huomatkaa myöskin, mikä paheksumisen tunne meissä syttyy, kun tässä odotuksessamme petymme! Omatunto nousee ja napisee luojaansa vastaan; se huokaa hänelle: sinä olet minut pettänyt.

Minä sinut pettänyt, sinä röyhkeä ihminen! Kuka sen on sinulle sanonut? Onko sielusi tehty olemattomaksi? Oletko lakannut olemasta? Oi Brutus! Oi poikani! Älä häpäise ylevää elämääsi tekemällä siitä loppu! Älä heitä toivoasi ja mainettasi Filippin kentille! Miksi sanot: "hyve ei maksa mitään", jos kerran menet nauttimaan palkkaa omasta hyveestäsi? Luulet kuolevasi. Päinvastoin vasta alat elää, ja silloin, silloin minä olen pitävä kaikki, minkä sinulle olen luvannut.

Päättäen kärsimättömien kuolevaisten napisemisista luulisi, että Jumala on heille velkaa palkinnon, ennenkuin se on ansaittu ja että hän on velvollinen maksamaan heille edeltäkäsin heidän hyveensä. Oi, olkaamme ensin hyviä, niin sitten olemme olevat onnellisia! Älkäämme vaatiko palkintoa, ennenkuin olemme voittaneet, älkäämmekä palkkaa, ennenkuin olemme tehneet työn. "Meidän pyhitetyissä leikeissämme voittajiksi tulleita", sanoo Plutarkos, "ei seppelöidä kilparadalla, vaan vasta silloin, kun he ovat sen kiertäneet."

Jos sielu on aineeton, voi se elää kauemmin kuin ruumis. Ja jos se elää kauemmin kuin ruumis, on kaitselmus puhdistettu syyllisyydestä. Vaikka minulla ei olisi muuta todistusta sielun aineettomuudesta kuin häijyjen voitto ja oikeamielisten sortaminen tässä maailmassa, niin yksin sekin estäisi minua tuota aineettomuutta epäilemästä. Niin räikeä epäsointu yleisessä sopusointuisuudessa panisi minut etsimään selvitystä. Sanoisin itsekseni: Kaikki ei meiltä ole loppunut elämän loputtua; kaikki palaa jälleen kuoleman kautta järjestykseen. Todella tuntisin olevani pulassa kysyessäni itseltäni missä ihminen olisi, kun kaikki se, minkä hän aistimillaan havaitsi, olisi hävitetty. Tämä kysymys ei enää tuota minulle vaikeuksia, kun olen tunnustanut olevani kaksi substanssia. On selvä asia että, kun ruumiillisen elämäni aikana en havaitse muuten kuin aistimieni avulla, se, mikä ei niihin vaikuta, jää minulta huomaamatta, Kun yhteys ruumiin ja sielun välillä on katkennut, käsitän toisen niistä voivan haihtua, toisen säilyä. Sillä miksikä toisen häviäminen aiheuttaisi toisen häviämisen? Päinvastoin olivat ne, ollen laadultaan niin erilaiset, yhdistettyinä pakollisessa tilassa ja palaavat tämän yhdistymisen lakattua kumpikin luonnolliseen tilaansa. Toimiva ja elävä substanssi saa takaisin kaiken sen voiman, jota se käytti pannakseen vaikutuksenalaisen, kuolleen substanssin liikkeeseen. Oi, paheeni saattavat minut liiankin hyvin tuntemaan, että ihminen eläessään elää vaan puoleksi ja että sielun elämä alkaa vasta ruumiin kuoltua.

Mutta minkälainen on tämä elämä? Ja onko sielu luonnostaan kuolematon? Sitä en tiedä. Rajoitettu ymmärrykseni ei käsitä mitään rajoitettua. Kaikki se, jota sanotaan äärettömäksi, ei ole minun käsitettävissäni. Mitä voin minä kieltää tai myöntää, mitä mietiskellä sen suhteen, jota en voi käsittää? Luulen sielun elävän ruumiin jälkeen tarpeeksi kauan järjestyksen säilyttämiseksi; mutta kenpä tietää, riittääkö se ikuisuutta varten. Sen ainakin käsitän miten ruumis kuluu ja häviää sen eri osien hajoamisen kautta, mutta en voi käsittää mitään samankaltaista häviämistä mitä ajattelevaan olioon tulee. Ja koska en saata kuvitella miten se voisi kuolla, oletan, ettei se kuole ollenkaan. Ja koska kerran tämä olettama minua lohduttaa, eikä ole mitenkään järkeä vastaan sotiva, niin miksi pelkäisin antautua sen valtaan?