Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Mutta kuinka paljon lieneekin pahoja ihmisiä maan päällä, on kuitenkin vähän noita raadollisia sieluja, jotka omia etujaan lukuunottamatta ovat tulleet välinpitämättömiksi kaikelle, mikä on oikeata ja hyvää. Vääryys voi meitä miellyttää ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä hyödymme; muuten aina tahdomme, että viatonta suojeltaisiin. Jos kadulla tai tiellä näemme väkivallan- tai vääryydenteon, niin heti sisimmässä sydämessämme syttyy vihan ja paheksumisen tunne, joka saattaa meidät pitämään sorretun puolta. Mutta mahtavampi voima pidättää meitä; laki ottaa meiltä oikeuden suojella viattomuutta. Jos taas päinvastoin joku laupeuden- tai jalomielisyydenteko tapahtuu silmiemme edessä, niin minkä ihailun, minkä rakkauden se meissä herättää! Ken ei silloin sanoisi itsekseen: minä olisin tahtonut tehdä samoin. Meihin nähden on varmaan yhdentekevää, onko joku ihminen kaksituhatta vuotta sitten ollut paha tai hyvä, ja kuitenkin vanhanajan historia meitä liikuttaa aivan kuin sattuisivat sen tapaukset meidän päivinämme. Mitä minun on tekemistä Catilinan rikosten kanssa? Tarvitseeko minun ehkä pelätä joutuvani hänen uhrikseen? Miksi siis kammoan häntä aivan yhtä suuresti kuin olisi hän aikalaiseni? Emme vihaa pahoja ainoastaan sentähden, että he voivat meitä vahingoittaa, vaan sentähden, että he ovat pahoja. Emme ainoastaan itse tahdo olla onnellisia, tahdomme myöskin muut onnellisiksi. Ja kun tuo onni ei mitenkään haittaa meidän onneamme, se sitä vaan lisää. Sanalla sanoen tunnemme vasten tahtoammekin sääliä onnettomuuteen joutuneita kohtaan; kun näemme heidän onnettomuutensa, kärsimme siitä. Turmeltuneimmatkaan eivät voi kokonaan kadottaa sitä ominaisuutta; usein se saattaa heidät ristiriitaan oman itsensä kanssa. Ryöväri, joka ryöstää ohikulkevia, poistaa siitä huolimatta köyhän miehen puutteita, ja raain murhamies tukee tainnoksiin mennyttä ihmistä.

Puhutaan omantunnon äänestä, joka salaisesti rankaisee salatut rikokset jopa usein saattaa ne ilmi. Oi, ken meistä ei olisi koskaan kuullut tuota häiritsevää ääntä! Puhutaan kokemuksen perusteella ja tahdottaisiin tukahuttaa tuo tyrannimainen tunto, joka meille tuottaa niin paljon vaivoja. Totelkaamme luontoa; olemme silloin oppivat tuntemaan miten lempeästi se hallitsee ja miten suloiselta tuntuu, kun sitä toteltuaan voi antaa itselleen hyvän todistuksen itsestään. Paha ihminen pelkää itseään ja koettaa itseään paeta. Hän on iloinen kohdistaessaan huomionsa ulkopuolelle itseään. Hän kääntää levottomat katseensa ympärilleen ja etsii jotakin seikkaa, joka häntä huvittaisi. Ilman katkeraa ivaa, ilman loukkaavaa pilkkaa hän olisi alati surullinen. Rienaava nauru on hänen ainoa huvinsa. Kunnon ihmisen hilpeys sitävastoin on sisäistä laatua. Hänen naurunsa ei ole pahanilkistä, vaan iloista; hänellä on hilpeytensä lähde itsessään, hän on yhtä iloinen yksinään kuin seurassa. Hän ei ota tyytyväisyyttään niiltä, jotka häntä lähestyvät, vaan jakaa sitä heille.

Luokaa silmänne kaikkiin maailman kansakuntiin, lukekaa läpi kaikki historiat. Noissa niin monissa epäinhimillisissä ja oudoissa tavoissa palvella Jumalaa, tuossa tapojen ja luonteiden tavattomassa erilaisuudessa huomaatte kauttaaltaan vallitsevan samojen siveellisten periaatteiden, saman tiedon hyvästä ja pahasta. Vanha pakanallinen maailma synnytti inhottavia jumalia, joita täällä maan päällä olisi rangaistu rikollisina ja jotka tarjosivat ylimpänä onnellisuutena rikoksilla ja tyydytetyillä intohimoilla saavutettua onnea. Mutta turhaan oikeaksi pyhitetty rikos astui ikuisesta olopaikastaan maan päälle; siveellinen vaisto ajoi sen pois ihmissydämistä. Samalla kun ylistettiin Jupiterin irstailuja, ihailtiin Ksenokrateen kohtuullisuutta. Siveä Lukretia ihaili siveetöntä Venusta. Sankarillinen roomalainen uhrasi pelon Jumalille; hän palveli jumalaa, joka oli silponut isäänsä ja kuoli nurisematta oman isänsä käden kautta. Mitä suurimmat miehet kunnioittivat mitä halveksittavimpia jumaluuksia. Luonnon pyhä ääni, jumalien ääntä voimakkaampana, teki itsensä kunnioitetuksi maan päällä ja näytti siirtävän rikoksen ja rikolliset taivaaseen.

Ihmisen sisimmässä sielussa siis on synnynnäinen oikeuden ja hyvyyden periaate, jonka mukaan me omista perusohjeistamme huolimatta tuomitsemme omat ja muiden teot hyviksi tai pahoiksi. Tälle perukselle annan omantunnon nimen.

Mutta tätä sanaa lausuessani kuulen niin sanottujen viisaiden joka taholla nostavan suuren huudon: Lapsuuden erehdyksiä, kasvatuksesta johtuneita ennakkoluuloja; näin he kaikki yhdessä huutavat. Ihmishengessä muka ei ole mitään, mikä ei olisi kokemuksen kautta saatua, ja me teemme johtopäätöksemme joka asiasta ainoastaan omaksumiemme käsitteiden nojalla. Eivätkä he vielä pysähdy tähän. He uskaltavat edelleen kieltää tuon ilmeisen ja yleisen yhtäläisyyden eri kansakuntien välillä, ja ihmisten päättelemistavan aivan päivänselvää yhdenkaltaisuutta vastustaakseen he noutavat pimeydestä jonkun salaperäisen heille yksin tunnetun esimerkin, ikäänkuin kaikki luontaiset taipumukset olisivat tyhjäksi tehdyt yhden kansan turmeltumisen tähden ja ikäänkuin koko suku olisi kelvoton, niin pian kuin siinä on muutama epäsikiö. Mitä hyötyä on kaikkea epäilevällä Montaignella siitä, että vaivaa itseään kaivamalla esiin jostakin maailman kolkasta tavan, joka on vastainen oikeuden käsitteelle? Mitä häntä hyödyttää uskoa mitä epäilyttävimpien matkailijoiden auktoriteettiin ja kieltää tuo auktoriteetti mitä kuuluisimmilta kirjailijoilta? Kumoaisivatko muutamat tuskin uskottavat, paikallisiin ja meille tuntemattomiin syihin perustuvat omituiset tavat yleisen johtopäätöksen, joka on tehty kaiken muun suhteen toisilleen vastaisten, mutta tässä ainoassa suhteessa yhtäpitävien kansojen yhdenkaltaisuuden perusteella. Oi Montaigne, sinä joka ylpeilet suoruudestasi ja totuudenrakkaudestasi, ole suora ja tosi, jos tämä on filosofille mahdollista, ja sano minulle onko maailmassa maata, jossa vakaumuksestaan kiinnipitäminen, lempeys, hyväntekeväisyys, jalomielisyys katsottaisiin rikokseksi, missä kunnon miestä halveksittaisiin ja petollista kunnioitettaisiin?

Kukin, sanotaan, auttaa yhteishyvää oman etunsa vuoksi. Mistä sitten johtuu se seikka, että oikeamielinen ihminen auttaa sitä omaksi vahingokseen? Mitä merkitsee mennä kuolemaan omaksi edukseen? Epäilemättä ei kukaan toimi muun vuoksi kuin omaksi edukseen. Mutta ellei ole olemassa siveellistä hyvää, joka on otettava lukuun, ei voida oman edun avulla koskaan selittää muita kuin pahojen ihmisten tekoja. Onpa uskottavaa, ettei koetetakaan mennä pitemmälle. Olisipa liian katala sellainen filosofia, joka joutuisi pulaan hyveellisten tekojen suhteen, jonka harrastajat eivät voisi niistä muuten selviytyä kuin keksimällä niille alhaisia tarkoitusperiä ja hyveettömiä aiheita ja jonka olisi pakko halventaa Sokratesta ja parjata Regulusta. Jos joskus mokomat opit voisivat ruveta itämään meidän keskuudessamme, niin luonnon ja järjen ääni heti nousisi niitä vastaan, eikä se sallisi yhdenkään niiden tunnustajan puhdistaa itseään sillä, että hän on vakaumuksesta, mikä on.

Minun tarkoitukseni ei ole tässä ryhtyä metafyysillisiin selittelyihin, jotka menevät sekä minun ymmärrykseni että teidän ymmärryksenne yli ja jotka lopulta eivät johda mihinkään tulokseen. Olen jo teille sanonut, etten tahdo filosofeerata kanssanne, vaan että tahdon auttaa teitä neuvottelemaan sydämemme kanssa. Jos tunnette, että olen oikeassa, niin se minulle riittää, vaikka kaikki filosofit näyttäisivät toteen, että olen väärässä.

Näyttääkseni olevani oikeassa, minun vaan tarvitsee saattaa teidät erottamaan hankkimamme käsitteet synnynnäisistä, luontaisista käsitteistämme. Sillä tunnemme, ennenkuin opimme tuntemaan, ja koska emme opi tahtomaan omaa hyväämme ja karttamaan omaa pahaamme, vaan omaamme tuon vaiston luonnostamme, niin samoin rakkaus hyvään ja viha pahaa kohtaan ovat meille yhtä luontaiset kuin rakkaus itseemme. Omantunnon toiminta ei ole johtopäätöksien tekemistä, vaan se on tuntemista. Joskohta kaikki mielteemme tulevat ulkoapäin, ovat ne tunteet, jotka määräävät noiden mielteiden arvon, meissä itsessämme, ja ainoastaan tunteiden kautta meillä on tieto sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta meidän ja olioiden välillä sekä siitä, pitääkö meidän niitä etsiä, vai karttaa.

Olemassaolo on meille samaa kuin tunteminen. Tunteemme ovat kieltämättä aikaisemmat kuin älyllisyytemme; meillä on ollut tunteita, ennenkuin meillä oli käsitteitä.[129] Mikä tahansa lieneekin syy olemassaoloomme, se syy on huolehtinut säilymisestämme antaen meille luontomme mukaiset tunteet, eikä voitane kieltää, etteivät ainakin ne olisi synnynnäisiä. Mitä yksilöön tulee, nämä tunteet ovat: rakkaus itseämme kohtaan, kivun pelko, kuoleman kauhu, hyvinvoinnin halu. Mutta jos ihminen on luonnostaan yhteiskuntaoloihin taipuva, jota seikkaa ei voi epäillä, tai ainakin yhteiskunnalliseksi tarkoitettu, on hän se ainoastaan muiden synnynnäisten, sukuunsa suhteutuvien tunteiden kautta. Sillä jos vaan tarkastelee ruumiillista tarvetta, huomaa että se kaiketi enemmän vierottaa ihmisiä toisistaan, kuin heitä lähentää toisiinsa. Nyt syntyy omantunnon vaikuttava ääni tästä kaksinaisesta suhteesta itseensä ja lähimäisiinsä. Se, että tietää mikä on hyvää, ei vielä ole samaa kuin että sitä rakastaisi. Ihmisellä ei ole hyvästä synnynnäistä tietoa. Mutta heti kun järki tekee sen ihmiselle tunnetuksi, hänen omatuntonsa saattaa hänet sitä rakastamaan. Ja tämä tunne on synnynnäinen.

En näin ollen luule, ystäväiseni, olevan mahdotonta selittää omantunnon välitöntä, itse järjestä riippumatonta perustaa luonnostamme johtuvien seurauksien avulla. Ja joskin se olisi mahdotonta, niin se toiselta puolen ei ole tarpeellistakaan. Sillä koska ne, jotka kieltävät tämän koko ihmissuvun tunteman ja tunnustaman peruksen, eivät millään tavalla todista sen olemattomuutta, vaan tyytyvät ainoastaan tätä olemattomuutta väittäen puolustamaan, niin me, vakuuttaessamme sen olevan olemassa seisomme yhtä vankalla pohjalla kuin he ja meillä on vielä sisäinen todistus, omantunnonääni, joka todistaa omasta puolestaan. Joskin arvostelukykymme ensi valossa aluksi häikäistymme ja oliot näyttäyvät meille hämärinä, sekavina, niin odottakaamme siksi, kunnes heikot silmämme uudelleen aukenevat ja vahvistuvat, ja pian näemme nuo samat oliot järjen valossa semmoisina, kuin luonto ne meille alusta asti on näyttänyt. Tai olkaamme yksinkertaisempia ja vähemmän turhamielisiä, tyytykäämme niihin alkuperäisiin tunteihin, jotka huomaamme itsessämme, koska kerran tutkimisemme, ellei se johda meitä harhaan, aina johtaa meidät niihin. Omatunto, omatunto! Jumalallinen vaisto! Kuolematon, taivaallinen ääni, tietämättömän, rajoitetun, mutta järjellisen ja vapaan olennon erehtymätön opas! Pettämätön hyvän ja pahan tuomari, sinä, joka teet ihmisen Jumalan kaltaiseksi! Sinä olet ihmisen luonnon täydellisyyden, hänen tekojensa siveellisyyden aiheuttaja. Ilman sinua en itsessäni tunne olevan mitään muuta, joka kohottaisi minut eläintä ylemmäksi, kuin tuo surkea etuoikeus harhailla erehdyksestä erehdykseen säännöttömän ymmärryksen ja perustaa vailla olevan järjen avulla.