Jos tahdotte tietää, hekö vai Émile tässä suhteessa paremmin seuraavat luonnon järjestystä, niin tarkatkaa niissä nuorukaisissa ilmeneviä eroavaisuuksia, jotka ovat sitä lähempänä tai kauempana: tarkatkaa maalaisnuorukaisia ja tutkikaa, ovatko he yhtä vallattomat kuin teidän nuorukaisenne. "Lapsuudessaan," sanoo herra le Beau, "huomaa villien alati olevan toimessa ja harjottavan eri leikkejä, jotka panevat ruumiin liikkeeseen; mutta tuskin he ovat saavuttaneet nuorukaisiän, kuin muuttuvat levollisiksi ja haaveileviksi ja harrastavat ainoastaan vakavia tai vaaranalaisia leikkejä."[142] Émile, joka on kasvatettu kokonaan nuorten maalaisten ja villien vapaudessa, on muuttuva ja tyyntyvä vallan kuin he, vartuttuaan nuoreksi mieheksi. Koko ero on ainoastaan se, ettei hän yksinomaan toimi leikkimistä ja ravinnon hankkimista varten, vaan että hän on oppinut työnsä ja leikkiensä ohella ajattelemaan. Saavutettuaan siis tämän ikärajan seuraamalla osotettua tietä on hän oleva aivan valmis astumaan sille kehitysuralle, jolle nyt hänet johdatan. Ne mietiskelyn aiheet, jotka hänelle osotan, kiihottavat hänen uteliaisuuttaan, ne kun ovat itsessään kauniit, ne kun ovat vallan uudet hänelle ja hän kun on kykenevä niitä ymmärtämään. On luonnollista että taas teidän opettamanne nuorukaiset, joita on ikävystytetty ja väsytetty äitelillä opetuksillanne, pitkäveteisillä moraalisaarnoillanne ja iänikuisilla katkismuksillanne, kieltäytyvät kehittämästä henkeänsä, kun tämä kehitys on heille saatettu niin vastenmieliseksi, että he lisäksi kieltäytyvät noudattamasta niitä tuskallisia määräyksiä, joilla heitä alati on vaivattu ja mietiskelemästä luojaansa, joka on heille kuvattu heidän huvituksiensa viholliseksi. Kaikkea tätä kohtaan he ovat saaneet pelkkää vastenmielisyyttä ja inhoa; pakko on kääntänyt heidän mielensä siitä pois. Millä keinoin siis saadaan heidät vastedes näitä asioita harrastamaan, kun he alkavat itse määrätä toimintaansa? He tarvitsevat jotakin uutta, joka heitä miellyttäisi, he eivät enää huoli ollenkaan siitä, mitä sanotaan lapsille. Samoin minä menettelen oppilaani suhteen; kun hän on varttunut mieheksi, puhun hänelle kuin miehelle ainakin, enkä sano hänelle mitään muuta kuin mikä hänelle on uutta. Ja juuri samasta syystä kuin muut sitä pitävät ikävänä, hän on pitävä sitä huvittavana.

Täten olen saattanut hänet kaksinkertaisesti voittamaan aikaa, viivyttämällä luonnon edistymistä järjen edistymisen hyväksi; mutta tokko itse teossa olen tuota edistystä viivyttänyt? En, olen vaan estänyt mielikuvitusta sitä jouduttamasta; olen pannut toisenlaista opetusta vastapainoksi niille ennenaikaisille tiedoille, jotka nuorukainen saa muualta. Kun me, sillävälin kuin kasvatustoimenpiteidemme tulva tempaa hänet mukaansa, johdamme hänet päinvastaiseen suuntaan toisilla kasvatuskeinoilla, ei tämä menettely ole hänen poistamistaan hänen oikeasta paikastaan, vaan hänen siinä pysyttämistään.

Luonnon oikea hetki saapuu viimein; täytyyhän sen saapua. Koska ihmisen täytyy kuolla, täytyy hänen myöskin jatkaa sukuansa, jotta ihmissuku ja maailmanjärjestys pysyisivät yllä. Kun niistä merkeistä, joista aikaisemmin olen puhunut, huomaatte tämän tärkeän hetken lähestyvän, niin luopukaa heti käyttämästä entistä puhe- ja kohtelutapaanne. Hän on tosin vielä ohjattavananne, mutta ei enää ole suoranainen oppilaanne. Hän on nyt ystävänne, hän on nyt mies. Kohdelkaa häntä tästälähin sellaisena.

Kuinka! Pitääkö minun luopua vaikutusvallastani hetkellä, jolloin se on minulle mitä tärkein? Pitääkö minun jättää varttunut nuorukainen omiin hoteisiinsa hetkellä, jolloin hän kaikkein vähimmin osaa ohjata omaa toimintaansa ja jolloin hän on enimmin alttiina hairahduksille? Pitääkö minun luopua oikeuksistani juuri silloin, kun hänelle on tärkeintä, että niitä käytän? Oikeuksista! Kuka käskee niistä luopumaan? Mutta nyt vasta hänen oikeutensa astuvat voimaan. Tähän asti ette ole hänen suhteensa saavuttanut mitään ilman pakkoa tai viekkautta. Auktoriteetti ja velvollisuuden laki olivat hänelle tuntemattomat. Saadaksenne hänet tottelemaan, oli teidän turvautuminen joko pakkoon tai pettämiseen. Mutta ottakaapa huomioon, kuinka monella uudella siteellä nyt olette kahlehtinut hänen sydämensä. Järki, ystävyys, kiitollisuus ja monet muut kiintymyksen tunteet puhuvat hänelle kieltä, jota hän ei voi väärinkäsittää. Pahe ei vielä ole saattanut häntä kuuroksi niiden äänelle. Vastaiseksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan luonnollisia intohimoja. Ensimäinen niistä kaikista, nimittäin rakkaus itseensä, saattaa hänet vaikutuksenne alaiseksi; saman tekee myös tottumus. Jos hetken kuohahtava mielijohde hänet viekin pois luotanne, niin katumus tuo hänet pian takaisin luoksenne. Ainoa, mikä pysyy, on hänen kiintymyksensä teihin; kaikki muut tunteet ovat ohimenevää laatua ja haihtuvat toistensa keskinäisestä vaikutuksesta. Jollette anna hänen tavoiltaan turmeltua, niin hän on aina oleva ohjaukseenne taipuvainen. Vasta silloin kun hän jo on turmeltunut hän rupeaa vastahakoiseksi.

Myönnän kernaasti että, jos peittelemättä rupeatte vastustamaan hänen herääviä halujaan ja jos varomattomasti kohtelette rikoksina niitä uusia luonnontarpeita, joita hän itsessään alkaa tuntea, hän ei teitä kauan kuuntele. Sillä niin pian kuin hylkäätte minun metodini, en enää vastaa teille mistään. Muistakaa aina, että olette luonnon palvelija, silloin ette koskaan ole oleva sen vihollinen.

Mutta miten on nyt meneteltävä? Tavallisesti oletetaan, että tässä suhteessa ainoastaan on olemassa kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko nuorukaisen heränneiden taipumusten suosiminen tai niiden vastustaminen; joko hänen tyranninaan tai alttiina auttajanaan oleminen. Mutta kummallakin on niin vaaralliset seuraukset, ettei voi kyllin varovaisesti valita niiden välillä.

Ensimäinen keino, joka tarjoutuu tämän vaikeuden syrjäyttämiseksi on, että nuori mies naitetaan niin pian kuin suinkin mahdollista. Tämä on kieltämättä varmin ja luonnollisin ratkaisu. Epäilen kuitenkin, tokko se on paras ja hyödyllisin. Sanon myöhemmin syyni. Vastaiseksi mainitsen vaan, että nuoret miehet ovat naitettavat mieskuntoisuuden iässä. Mutta tämän iän he saavuttavat liian aikaisin. Me itse olemme syynä siihen, että se on ennenaikainen; se olisi viivytettävä täydelliseen varttumiseen asti.

Jos tarvitsisi ainoastaan kuunnella luonnollisia taipumuksia ja seurata niiden viittauksia, niin tämä kysymys olisi helposti ratkaistu. Mutta on olemassa niin paljo ristiriitaisuutta luonnon oikeuksien ja yhteiskuntalakiemme välillä, että täytyy, voidakseen sovittaa ne yhteen, lakkaamatta turvautua mutkiin ja verukkeihin. Täytyy käyttää paljo taidokkaisuutta voidakseen estää yhteiskuntaihmistä muuttumasta kokonaan teeskennellyksi.

Tässä edellä esittämieni perusteiden nojalla luulen osottamieni keinojen ja muiden niiden kaltaisten avulla ainakin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti voitavan pysyttää tietämättömyyttä haluista sekä aistien puhtautta. Tämä on niin totta, että germaaneille nuori mies, joka ennen mainittua ikää menetti viattomuutensa, ainaiseksi siitä menetti kunniansa. Ja historioitsijat johtavat syystä näiden kansojen nuoruuden aikana noudattamasta puhtaudesta heidän voimakkaan ruumiinrakenteensa ja lukuisat lapsensa.

Saattaapa suurestikin pidentää tuota viattomuuden aikaa, ja muutama vuosisata sitten tämä oli Ranskassa hyvin tavallista. Mainitsen vaan yhden monista tunnetuista esimerkeistä, nimittäin Montaignen isän, joka oli erittäin omantunnonmukainen ja totuutta rakastava sekä vahva ja hyvin terve mies; hän vannoi menneensä naimisiin siveytensä säilyttäneenä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, ja sitä ennen hän oli palvellut soturina Italian sodissa. Hänen poikansa kirjoituksista saattaa nähdä minkä virkeyden ja hilpeämielisyyden tämä isä säilytti yli kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Epäilemättä päinvastainen mielipide perustuu enemmän meidän tapoihimme ja ennakkoluuloihimme kuin sukumme tuntemukseen yleensä.