Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Saatan ymmärtää, miten nämä molemmat harrastussuunnat voivat yhtyä ja kuinka lopulta voi saada aikaa kaikkeen. Mutta nuoruuden intohimoiset harrastukset eivät niin hevin jakaudu; jos annatte nuorukaiselle yhden ainoan toimen, joka häntä miellyttää, niin hän pian unhottaa kaiken muun. Haluamiemme seikkojen vaihteleva monilukuisuus johtuu tietojen monilukuisuudesta, ja ensimäiset tuntemamme huvittavat seikat ovat kauan aikaa ainoat, joita etsimme. En tahdo että Émile viettäisi koko nuoruutensa eläimiä surmaamalla, enkä edes kaikin puolin rupea puolustamaan tätä julmaa intohimoista urheilua. Mielestäni sitä puolustaa riittävästi se seikka, että se on omansa ehkäisemään vaarallisemman intohimon puhkeamista, niin että nuorukainen kylmäverisesti voi kuunnella, kun puhun siitä ja että minä voitan aikaa kuvaillakseni sitä hänelle, sitä kuitenkaan eleille kiihottamatta.

Ihmiselämässä on kehityskohtia, jotka ovat senlaatuiset, ettei niitä koskaan unhota. Sellainen on Émilen elämässä se aika, jonka ohjaamisesta tässä puhun; tämän ohjauksen tulisi jättää vaikutuksensa koko hänen loppuikäänsä. Koettakaamme siis piirtää ohjeemme hänen muistiinsa niin syvälle, etteivät ne koskaan siitä kulu pois. Eräs aikamme erehdyksiä on se, että liiaksi käytetään paljasta järkeä, ikäänkuin ihmiset olisivat pelkkiä ajattelevia olentoja. Laiminlyömällä merkki- ja kuvakieltä, joka puhuu mielikuvitukselle, on menetetty mitä tehokkain kaikista kielistä. Sanan aikaansaama vaikutus on aina heikko, ja puhuja tunkee sydämeen paljon paremmin silmiensä avulla, kuin kuulijansa korvien kautta. Kun kaikessa turvaudumme pelkkään järkiperäiseen perusteluun, olemme supistaneet ohjeemme sanoihin, antamatta niille eloa toiminnan muodossa. Pelkkä järki ei ole toimintakykyinen, se tosin joskus pidättää jostakin teosta, harvoin se kiihottaa toimimaan, eikä se yksinään koskaan ole tehnyt mitään suurta. Alituinen järkeileminen on pikkusielujen piintynyt tapa. Vahvoilla sieluilla on vallan toinen kieli; tämän kielen avulla ihmisissä herätämme vakaumuksia ja saamme heidät toimimaan.

Olen tehnyt sen huomion, että ihmisillä nykyaikana on vaikutusvaltaa toisiinsa ainoastaan voiman ja itsekkäiden etujen nojalla, kun sitävastoin muinaiskansat vaikuttivat toisiinsa paljon enemmän vakuuttavaisuudella ja tuntehikkaisuudella, he kun eivät laiminlyöneet merkki- ja kuvakieltä. Kaikki sopimukset tehtiin ennen muinoin juhlallisia menoja noudattaen, jotka tekivät nuo sopimukset loukkaamattomammiksi. Ennenkuin väkivalta pääsi voimaan, jumalat olivat ihmiskunnan esivalta. Heidän edessään yksityisihmiset tekivät sopimuksensa, solmivat liittonsa ja antoivat lupauksensa; maan pinta oli se kirja, johon he merkitsivät asiakirjansa. Kalliot, puut, kiviröykkiöt, jotka näillä menoilla oli pyhitetty ja saatettu alkuasukkaiden kunnioituksen esineeksi, olivat tämän kirjan lehtiä, ja nämä lehdet olivat alati avoinna kaikkien katseille. "Valakaivo", "Elävän ja näkevän kaivo", "Mamren vanha tammi", "todistajan kiviröykkiö",[143] — tuollaisia olivat ne tosin jykeänmuotoiset, mutta kunnianarvoiset muistomerkit, jotka olivat todisteina sopimusten pyhyydestä; ei yksikään käsi olisi uskaltanut häiväisten koskea näihin muistomerkkeihin, ja ihmisten uskollisuutta takasivat paljon varmemmin nämä mykät todistajat kuin meidän päivinämme lakien koko ankaruus.

Mitä tulee hallitukseen, teki ennen muinoin kuninkaallisen mahdin majesteetillinen komeus valtavan vaikutuksen ihmisiin. Ulkonaiset arvonmerkit, valtaistuin, valtikka, purppuravaippa, kruunu, diadeemi olivat heidän mielestään pyhiä esineitä. Nämä heidän kunnioittamansa merkit saattoivat sen miehenkin kunnioituksen esineeksi, jota ne koristivat. Ilman sotureja, ilman uhkauksia häntä toteltiin, niin pian kuin hän puhui. Tätä nykyä, kun tahallisesti poistetaan nämä arvonmerkit,[144] — niin mikä seuraakaan tästä ylenkatseesta? Se, että kuninkaallisen majesteettiuden tietoisuus haihtumistaan haihtuu kaikista sydämistä, että kuninkaat ainoastaan asestetuilla sotalaumoilla voivat hankkia itselleen alamaistensa kuuliaisuutta ja että alamaisten kunnioitus yksinomaan supistuu heidän rangaistuksen pelkoonsa. Kuninkaat eivät enää vaivaa itseään pitämällä diadeemia eivätkä ylhäiset arvonmerkkejään, mutta heillä täytyy alati olla satatuhatta käsivartta valmiina toimeenpanemaan heidän käskyjään. Vaikka tämä heistä voikin tuntua mukavammalta, saattaa helposti huomata, ettei tämä vaihetus ajan pitkään ole kääntyvä heidän hyödykseen.

Muinaiskansojen kaunopuheisuuden avulla saavuttamat tulokset ovat kerrassaan ihmeteltävät; mutta tämä kaunopuheisuus ei ollut yksinomaan kaunista ja hyvin sovitettua puhetta, vaan saavutti suurimmat tuloksensa juuri silloin, kuin puhuja puhui kaikkein vähimmin. Syvin vaikutus aikaansaatiin merkeillä eikä sanoilla; esitettävää ei sanoin lausuttu, se osotettiin. Se esine, joka tarjotaan silmän nähtäväksi, kiihottaa uteliaisuutta, panee mielen jännityksellä odottamaan sitä, mitä tullaan sanomaan, ja usein tämä esine yksinään on jo sanonut kaiken. Kun Trasybulos ja Tarqvinius leikkasivat poikki unikkoja, kun Aleksanteri painoi sinettiään lemmikkinsä huulille ja kun Diogenes lähti astumaan Zenon edestä, niin he kaikki ilmaisivat ajatuksensa paljoa paremmin kuin jos olisivat pitäneet pitkiä puheita. Mitkä pitkät lauseet ja käänteet olisivat voineet yhtä hyvin tuoda esiin samoja ajatuksia! Kun Dareios sotajoukkoineen on hyökännyt skyyttalaisten maahan, lähettää skyyttalaisten kuningas hänelle linnun, sammakon, hiiren ja viisi nuolta. Lähetti antaa hänelle lahjansa ja palaa mitään sanomatta. Meidän päivinämme tuo mies olisi käynyt hullusta. Mutta siihen aikaan tämä hirvittävä puhe ymmärrettiin, ja Dareios palasi niin nopeasti kuin suinkin saattoi omaan maahansa. Pankaapa näiden merkkien sijaan sanoja; kuta uhkaavammat nämä sanat ovat, sitä vähemmän ne pelottavat; ne olisivat kaikuneet kerskailulta, ja Dareios olisi vaan nauranut niille.

Kuinka suurta tarkkaavaisuutta roomalaiset omistivat merkkikielelle! Eri iän ja säädyn mukaiset vaatteet, toogat, sotilasvaippa, ylimysten purppurapäärmeinen mekko, bullat, senaattorinpuvut, sella curulis, liktorit, liktorien vitsakimput, kirveet, kultaseppeleet, yrtit, lehdet, suosionhuudot, riemukulut — kaikki heillä oli ulkonaista upeutta, edustusta ja juhlamenoa, ja kaikki vaikutti kansalaisten sydämiin. Valtiolle oli tärkeätä, että kansa kokoontui johonkin erityiseen paikkaan, että se näki Capitoliumin tai oli sitä näkemättä, että se oli kääntyneenä senaattiin päin tai siitä poispäin, että se neuvotteli jonakin erityisenä päivänä. Syytetyt muuttivat pukua, samoin viranhakijat; soturit eivät kerskanneet urotöistään, vaan näyttivät haavojaan. Kuvitellessani meidänaikaista puhujaa Caesarin kuoleman johdosta koettelemassa liikuttaa kansan mieltä, luulen että hän tyhjentäisi kaikki taiteen tavalliset apulähteet ja antaisi ylen intomielisen kuvauksen vainajan haavoista, verestä ja ruumiista. Antonius, joskohta onkin kaunopuheinen ei sano mitään tuollaista; hän antaa tuoda kansan nähtäviin Caesarin ruumiin. Mikä kaunopuheisuus!

Mutta tämä aineesta poikkeamiseni vie minut siitä liian kauas, kuten on useiden muidenkin laita. Mutta nämä minun poikkeamiseni toistuvat liian usein, jotta niitä voisi, pitkät kun ovat, kärsiä. Palaan siis asiaan.

Älkää koskaan ladelko nuorisolle kuivia järkeilyjä. Jos tahdotte saada järkiseikat nuorten ymmärrettäviksi, niin pukekaa ne johonkin havainnolliseen muotoon. Antakaa hengen kielen tunkea sydämeen, niin silloin se ymmärretään. Toistan sen vielä kerran: kylmät järkisyyt voivat määrätä mielipiteidemme laadun, mutta ne eivät määrää toimintaamme; ne panevat meidät uskomaan, mutta ne eivät pane toimimaan; meille näytetään mitä meidän tulee ajatella, mutta ei näytetä mitä meidän pitää tehdä. Jos tämä on totta aikaihmisiin nähden, on se kahta todempaa nuorisoon nähden, tämä kun vielä on aistimaailman kahleissa ja ajattelee ainoastaan mitä se havainnon nojalla voi kuvitella.

Vaikka olen ryhtynyt edellä mainittuihin valmistaviin varokeinoihin, olen siis tarkoin varova äkkiä menemästä Émilen huoneeseen ja pitämästä hänelle taitamattomasti pitkäveteistä puhetta siitä kysymyksestä, jota tahdon hänelle valaista. Aluksi koetan herättää hänen mielikuvitustaan; olen valitseva ajan, paikan ja esineet, jotka parhaiten soveltuvat siihen vaikutelmaan, minkä tahdon aikaansaada. Olen kutsuva niin sanoakseni koko luonnon keskustelujemme todistajaksi. Olen iäiseltä olennolta, jonka tekoa luonto on, anova puheeni totuuden vahvistusta ja olen ottava hänet ratkaisijaksi Émilen ja minun välilläni, Olen osottava sitä paikkaa, missä olemme, kallioita, metsiä, ympäröiviä vuoria hänen ja minun lupauksien muistomerkeiksi. Olen katseihini, äänenpainooni ja kättenliikkeisiini paneva sen innon ja hehkun, jota tahtoisin hänessäkin herättää. Silloin olen puhuva, ja hän on minua kuunteleva. Liikutus on valtaava mieleni, ja hänkin on heltyvä. Ollen itse velvollisuuksieni läpitunkema olen saattava hänen omat velvollisuutensa hänelle arvokkaammiksi. Olen elähyttävä ja vahvistava perusteluni kuvilla ja vertauksellisilla lauseilla. En ole eksyvä pitkiin, sekaviin ja tehottomiin perussääntöihin, vaan olen vapaasti ilmaiseva uhkuvat tunteeni. Järkeni on tekevä puheeni vakavaksi ja aaterikkaaksi, mutta sydämeni ei ole koskaan saava sisällystään kyllin ilmaistuksi. Kun silloin osotan hänelle kaiken, minkä olen hänen hyväkseen tehnyt, osotan sen siinä valossa kuin olisin sen tehnyt omaksi hyväkseni. Hän on silloin huomaava hellän kiintymykseni olevan syynä kaikkiin huolenpitoihini. Kuinka hämmästyneeksi ja liikutetuksi hän käy minun näin äkkiä muuttaessani puhettani! Sen sijaan että masentaisin hänen mieltänsä alati puhumalla hänelle hänen edustaan, olen tästälähin puhuva hänelle ainoastaan minun edustani, ja täten saan hänen mielensä vielä enemmän heltymään. Olen hänen nuoressa sydämessään puhaltava entistä leimuavampaan liekkiin kaikki ne ystävyyden, jalomielisyyden ja kiitollisuuden tunteet, jotka aikaisemmin olen herättänyt ja joiden ravitseminen on niin mieluisaa. Olen painava häntä poveani vastaan, vuodattaen heltymyksen kyyneleitä ja olen sanova: sinä olet minun hyväni, lapseni, minun tekojeni tulos, sinun onnestasi odotan omaa onneani; jos sinä petät toiveeni, riistät minulta kaksikymmentä vuotta elämääni ja aiheutat vanhojen päivieni onnettomuuden. Täten saa nuoren miehen kuuntelemaan ja piirtää hänen sydämensä pohjaan muiston siitä, mitä on puhunut.

Tähän asti olen antanut esimerkkejä siitä, miten kasvattajan tulee ohjata oppilastaan vaikeissa tiloissa. Viimeksi koskettelemani kysymyksen suhteen olen koettanut samaa; mutta monen kokeen jälkeen luovun siitä varmaan tietäen, että ranskankieli on liian teeskennelty, jotta se kirjassa soveltuisi ilmaisemaan sitä yksinkertaista luontevuutta, jota eräänlaiset kysymykset vaativat.