Nuoret naiset velvotetaan näennäisen pakon alaisiksi, jotta saataisiin kiedotuiksi typeriä miehiä, jotka naivat heidät heidän ulkonaisesti säädyllisen käytöstapansa vuoksi. Mutta tarkatkaapa hieman noita nuoria naisia. Pakollisen ulkonaisen levollisuuden verholla he varsin huonosti peittävät sitä himoa, joka heitä kalvaa, ja heidän silmissään saattaa huomata palavan halun matkia äitejään. Heidän pyyteidensä päämäärä ei ole aviomies, vaan avioliiton tuottama hillitsemätön vapaus. Mitä hyötyä olisikaan aviomiehestä, kun on niin paljon keinoja olla häntä vailla! Tuota miestä tarvitaan ainoastaan sitä varten, että paremmin voitaisiin peittää noita keinoja.[170] Siveys verhoaa heidän kasvojaan, mutta hillitön irstaus lepää heidän sydämensä pohjalla. Tämä teeskennelty siveys ei ole muuta kuin lisätodistus tuosta irstailusta. He teeskentelevät siveyttä ainoastaan kahta pikemmin voidakseen siitä vapautua. Te Pariisin ja Lontoon naiset, antakaa minulle anteeksi! Onhan totta, ettei mikään paikka maan päällä sulje pois ihmeitä, minä vaan en ole sellaista paikkaa tavannut. Ja jos yhdelläkin ainoalla teistä on todella siveä sydän, en minä ollenkaan ymmärrä meidän laitoksiamme. Kaikki tällaiset eri kasvatustavat ovat yhtä suuressa määrin syynä siihen, että nuoret naiset mieltyvät suuren maailman huvituksiin ja että he kiintyvät niihin intohimoihin, jotka pian syntyvät tuosta mieltymyksestä. Suurissa kaupungeissa turmelus alkaa syntymästä, ja pienissä kaupungeissa se alkaa järkevyyden iästä. Maaseudulta kotoisin olevat nuoret naiset, joita on totutettu halveksimaan tapojensa onnellista yksinkertaisuutta, rientävät kilvan Pariisiin, yhtyäkseen pariisittarien turmelukseen. Paheiden omaksuminen, joille annetaan tuo kaunis nimi: kyvykkäisyys on heidän matkansa ainoa päämäärä. Saapuessaan he häpeävät vielä olevansa niin kaukana hienon maailman naisten tapojen vapaudesta; he niin pian kuin suinkin koettavat muuttua suurkaupunkilaisiksi. Missä nyt mielestänne alkaa paha? Sielläkö, missä sen toteuttamista suunnitellaan, vai siellä, missä se pannaan täytäntöön?
En pidä sopivana, että järkevä äiti maaseudulta tuo tyttärensä Pariisiin hänelle näyttääkseen noita muille niin turmiollisia kuvia. Mutta luulen, että jos tämä tapahtuukin, niin eivät nämä kuvat ole tuolle tytölle juuri vaarallisia, ellei hän ole huonosti kasvatettu. Se, jolla on makua, hyvää aistia ja rakkautta kunniallisuuteen, ei pidä noita kuvia niin puoleensa vetävinä kuin ne, jotka antavat niiden vallata itsensä. Näkeehän Pariisissa nuoria arvostelukyvyttömiä naisia, jotka kiireisesti omaksuvat tämän paikkakunnan tavat ja jotka kuuden kuukauden ajan herättävät ihailua muotinukkeina, ollakseen loppuikänsä maailman ivan esineenä. Mutta kukapa huomaa niitä naisia, jotka tuntien vastenmielisyyttä kaikkea tätä melua kohtaan kääntävät sille selkänsä ja ovat tyytyväisiä kohtaloonsa, verrattuaan sitä siihen kohtaloon, jota muut kadehtivat? Olen nähnyt useita nuoria vaimoja, jotka heidän miehensä heitä huvittaakseen ovat tuoneet Pariisiin, koska heidän varansa ovat sallineet heidän asettua sinne asumaan. Mutta nämä vaimot ovat itse kehottaneet miehiään tästä tuumasta luopumaan ja ovat palanneet sieltä kernaammin kuin sinne matkustivat ja ovat liikutetuin mielin sanoneet lähtöpäivänsä aattona: oi, palatkaamme maalaistaloomme; siellä elää onnellisempana kuin tämän kaupungin palatseissa! Ei tiedetä kuinka paljon kunniallisia naisia vielä on olemassa, jotka eivät ole notkistaneet polveansa tuon epäjumalan edessä ja jotka ylenkatsovat sen järjetöntä palvelusta. Ainoastaan narrimaiset naiset pitävät suurta melua; järkevät naiset eivät pyri herättämään huomiota.
Jos huolimatta yleisestä turmeluksesta, yleisistä ennakkoluuloista ja tyttöjen huonosta kasvatuksesta useat heistä kuitenkin säilyttävät taatun arvostelukyvyn, niin kuinka paremmalla kannalla olisivat asiat, jos tuota arvostelukykyä olisi ravittu sopivalla ohjauksella, tai oikeammin sanottuna, ellei sitä olisi himmennetty väärällä ohjauksella. Sillä tärkeintä on aina säilyttää tai palauttaa luonnolliset tunteet. Silti ei pidä ikävystyttää tyttöjä pitkillä saarnoilla eikä ladella heille kuivia siveellisiä ohjesääntöjä. Moraalisaarnat tuottavat kummallekin sukupuolelle kaiken hyvän kasvatuksen surman. Tuollaiset surullisen ikävät opetukset ovat omansa saattamaan vihatuiksi sekä niiden jakajat että kaikkeen, mitä he sanovat. Kun ohjaa nuoria tyttöjä, ei pidä saattaa heitä pelkäämään velvollisuuksiaan eikä tehdä raskaammaksi sitä iestä, jonka luonto heidän hartioilleen on laskenut. Kun heille selvitätte näitä velvollisuuksia, niin olkaa lyhyen säntilliset ja selvät puheessanne. Älkää herättäkö heissä sitä luuloa, että niiden täyttäminen on jotakin vaivalloista. Pois kaikki happamet ilmeet, pois kaikki koulumestari-arvokkaisuus! Kaiken, minkä tulee liikuttaa sydämiä, tulee lähteä sydämestä. Tyttöjen moraali-katkismuksen tulee olla yhtä lyhyt ja selvä kuin heidän uskonto-katkismuksensa, mutta se ei saa olla niin vakava. Osottakaa heille, miten heidän ilojensa ja heidän oikeuksiensa perustus piilee juuri heidän velvollisuuksiensa täyttämyksessä. Onko tukalaa rakastaa, jotta itse saavuttaisi muilta rakkautta, onko tukalaa olla rakastettava ollakseen onnellinen, tehdä itsensä kunnioitetuksi saavuttaakseen kuuliaisuutta, kunnioittaa itseään saavuttaakseen muiden kunnioitusta? Kuinka kauniit nämä oikeudet ovat! kuinka kunnioitettavia ne ovat! Kuinka rakkaita ne ovat miehen sydämelle, kun nainen osaa niitä käyttää hyväkseen. Ei naisen pidä odottaa vuosien lisääntymistä ja vanhuutta niistä nauttiakseen. Naisen valta alkaa hänen hyveistään. Tuskin hänen sulonsa vielä on kehittynyt, kun hän jo hallitsee luonteensa lempeyden nojalla ja herättää siveydellään kunnioitustamme. Mikä muuten tunnoton ja raaka mies ei hillitsisi rajua luonnettaan eikä osottautuisi sävyisemmäksi ja tarkkaavaisemmaksi kuusitoistavuotiaan neitosen seurassa, joka on rakastettava ja ymmärtäväinen, joka puhuu vähän, joka kuuntelee, joka on siveä käytöksessään ja hillitty puheissaan, jonka kauneus ei saata unhottamaan sukupuoltaan eikä nuoruuttaan, joka herättää mielenkiintoa ujoudellaankin ja saavuttaa kunnioitusta, mitä itse kaikille osottaa?
Joskohta nämä merkit ovat ulkonaisia, ne eivät silti ole arvoa vailla. Ne eivät suinkaan perustu yksinomaan aistien viehätykseen. Ne johtuvat tuosta sisäisestä vakaumuksesta, joka meillä on kaikilla, että naiset ovat miesten arvon luonnollisia tuomareita. Kukapa tahtoisi olla naisten halveksima? Ei kukaan; ei edes se mies, joka on päättänyt olla heitä enää rakastamatta. Ja luuletteko että minulle, joka sanon heille niin katkeria totuuksia, heidän arvostelunsa ovat välinpitämättömiä? Eivät suinkaan, ne ovat minulle tärkeämmät kuin teidän arvostelunne, lukijat, jotka monasti olette paljon suuremmassa määrässä naisia kuin he. Joskohta en kunnioita naisten tapoja, tahdon kuitenkin pitää heidän oikeuttaan kunniassa. Minulle on yhdentekevää, vihaavatko he minua, kunhan vaan pakotan heidät minua kunnioittamaan.
Kuinka paljon suurta voisi näillä keinoilla aikaansaada, jos vaan osaisi niitä oikein käyttää! Onneton se vuosisata, jolloin naiset menettävät kaiken vaikutusvaltansa ja jolloin heidän mielipiteensä eivät enää miehistä merkitse mitään. Tämä on turmeluksen viimeinen aste. Kaikki kansat, joilla on ollut hyvät tavat, ovat kunnioittaneet naisia. Muistelkaa vaan Spartaa, germaaneja ja Roomaa — tuota Roomaa, joka oli kunnian ja hyveen kehto, minkä veroista ei toista ole ollut maan päällä. Siellä naiset osottivat kunniaa suurten sotapäällikköjen urotöille, siellä he julkisesti itkivät isänmaan isien kuolemaa, siellä tasavalta piti pyhinä ja mitä juhlallisimpina arvosteluina heidän toivomuksiaan ja surunosotuksiaan. Kaikki Rooman suuret vallankumoukset olivat naisen aiheuttamia; naisen kädestä Rooma sai vapautensa, naisen kautta plebejit saavuttivat konsulaatin, naisen vaikutuksesta loppui decemvirien tyrannius, naisten avulla piiritetty Rooma pelastettiin maanpakoon ajetun käsistä. Te hienot ranskalaiset, mitä olisittekaan sanoneet nähdessänne tuon kulkueen, joka teidän ilkkuville katseillenne olisi ollut niin naurettava? Olisitte seuranneet sitä ivanauruin. Kuinka eri lailla katselemmekaan samoja seikkoja; ja kenties olemme kaikki oikeassa. Jos tuon kulkueen muodostaisivat kauniit ranskalaiset naiset, niin en voisi kuvitella sen vastenmielisempää näkyä. Mutta kuvitelkaa sitä roomalaisnaisten muodostamaksi, ja teillä on kaikilla oleva volskien silmät ja Coriolanuksen sydän.
En vielä pysähdy tähän, vaan väitän, että hyve tuottaa yhtä paljon etua rakkaudelle kuin muille luonnon oikeuksille ja että rakastajattaren arvo sen kautta kohoaa yhtä paljon kuin aviovaimojen ja äitien. Ei ole olemassa oikeata rakkautta ilman innostusta eikä innostusta ilman todellista tai kuviteltua täydellisyyden esinettä, joka ainakin on olemassa rakastavan mielikuvituksessa. Mistä innostuisivatkaan rakastajat, joiden mielestä täydellisyys on haihtunut ja jotka rakkautensa esineessä näkevät pelkkää aistillisen nautinnon antajaa? Ei, sillä lailla sydän ei lämpene eikä antaudu noiden ylevien innonpurkausten valtoihin, jotka saattavat rakastajat autuaalliseen huumaukseen ja luovat hänen intohimoonsa sen viehätyksen. Tosin kaikki rakkaudessa on harhaluuloa, sen myönnän. Mutta todellista siinä ovat ne tunteet, jotka innostavat meitä ihailemaan sitä tosikauneutta, mitä ne panevat meitä rakastamaan. Tämä kauneus ei piile rakkauden esineessä, vaan on erehdyksiemme tulos. Vähät siitä! Uhraammeko silti vähemmän kaikki alhaiset tunteemme tuolle kuvitellulle täydellisyyden esikuvalle? Täyttyykö sydämemme silti vähemmän niiden hyveiden tietoisuudella, joita oletamme lemmityssä olevan? Vapaudummeko vähemmin inhimillisen minän alhaisuudesta? Missä olisi se rakastaja, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeänsä lemmittynsä puolesta, ja missä huomaa aistillista ja raakaa intohimoa miehessä, joka on valmis kuolemaan? Ivaamme vaeltavia ritareja! He kuitenkin tunsivat rakkauden, kun me sitävastoin emme enää tunne muuta kuin irstailua. Kun noita romanttisia periaatteita ruvettiin pitämään naurettavina, tämä muutos aiheutui vähemmän järkevyydestä kuin huonoista tavoista.
Tarkastettakoon mitä vuosisataa tahansa, niin luonnolliset suhteet eivät muutu. Niistä johtuvat epäkohdat ja sopusuhtaisuudet ovat aina samat; ennakkoluulot, vaikka anastavatkin järkevyyden kauniin nimen, muuttavat ainoastaan ulkokuorta. Itsehillitsemys on aina oleva jotakin suurta ja kaunista, vaikka se ei johtaisikaan muuhun kuin haaveellisten vakaumusten toteuttamiseen. Ja todet kunniallisuuden vaikuttimet valtaavat aina jokaisen arvostelukykyisen naisen sydämen, joka osaa asemastaan hakea onneaan. Siveys epäilemättä on suloinen hyve kauniille naiselle, jolla on vähänkin sielun ylevyyttä. Nähdessään koko maailman jalkojensa juuressa hän viettää riemuvoittoa kaikesta ja itsestään. Hän pystyttää omaan sydämeensä valtaistuimen, jonka eteen kaikki tulevat kunnioittaen kumartamaan. Hellyyden tai mustasukkaisuuden tunteet, jotka kuitenkin aina ovat kunnioittavaa laatua, ollen molempien sukupuolten tuntemia, yleinen ja oma arvonpano suorittavat hänelle lakkaamatta korvausverona kunniaa, joka yllin kyllin palkitsee muutamien hetkien taistelun. Kieltäytymisen aiheuttama haikeus on hetkellinen, mutta sen palkka on pysyvä. Mikä nautinto jalolle sielulle, kun hyveen aiheuttama itsetietoisuus yhtyy kauneuteen. Miten yleviksi romaanisankarittaria kuvattaneenkin, niin tuollainen jalo nainen on tunteva puhtaampaa iloa kuin Lais ja Kleopatra. Ja kun hänen kauneutensa on haihtunut, on hänen kunniansa ja ilonsa kuitenkin vielä pysyvä. Ainoastaan sellainen nainen saattaa nauttia menneisyydestäänkin.
Kuta suuremmat ja vaivalloisemmat velvollisuudet ovat, sitä selvemmät ja painavammat tulee niiden järkisyiden olla, joihin ne perustetaan. Käytetään usein jonkunlaista jumalista puhetapaa, kun käsitellään mitä vakavimpia kysymyksiä, ja tuolla puhetavalla väsytetään nuorten naisten korvat, voimatta heissä herättää toivottua vakaumusta. Tällaisesta puhetavasta, joka varsin vähän vastaa heidän ajatusmaailmaansa, sekä siitä, että he itsekseen panevat siihen niin vähän arvoa, johtuu heidän herkkyytensä seuraamaan omia pyyteitään, heiltä kun puuttuu itse asiaan perustuvia järkisyitä. Nuorella naisella, joka on kasvatettu järkevästi ja hurskaasti, on epäilemättä vahvoja aseita viettelemyksiä vastaan. Mutta sellainen nuori nainen, jonka sydäntä tai oikeammin korvia yksinomaan ravitaan mystillisillä laverruksilla, joutuu aivan varmaan ensimäisen taitavan viettelijän uhriksi, jonka tielle sattuu. Eipä nuori ja kaunis nainen koskaan ole halveksiva ruumistaan, eikä hän koskaan ole toden teolla sureva niitä suuria syntejä, joihin hänen kauneutensa on saattanut hänet lankeamaan, hän ei koskaan ole vilpittömästi ja Jumalan edessä itkevä sitä, että on himon esineenä, hän ei koskaan ole itsekseen uskova että sydämen viehkein tunne on saatanan keksintö. Antakaa hänelle toisia sisäisiä perusteita, joita hän käsittää, sillä nuo tuollaiset perusteet eivät häneen vaikuta. Vielä pahemmalla kannalla ovat asiat, jos hänen käsitteensä saatetaan toisilleen ristiriitaisiksi, kuten varsin usein tapahtuu, ja jos, sittenkuin on nöyryytetty häntä kuvaamalla hänen ruumistaan ja kauneuttaan synnin saastuttamiksi, koetetaan saada häntä kunnioittamaan ruumistaan Jeesuksen Kristuksen temppelinä — tuota samaa ruumista, joka hänelle on saatettu niin halveksittavaksi. Liian ylevät ja liian alhaiset käsitteet ovat molemmat yhtä tehottomat, eivätkä ne voi soveltua yhteen. Tulee käyttää järkisyitä, jotka soveltuvat naissukupuolelle ja nuorelle iälle. Velvollisuudelle myönnetty kunnioitus on voimakas ainoastaan siinä määrin, kuin siihen yhdistetään vaikuttimia, jotka innostavat meitä sitä täyttämään!
Qvae quia non liceat non facit, illa facit.[171]
Eipä luulisi Ovidiuksen langettavan näin ankaraa arvostelua.