Kaukana siitä, että Sophie olisi ylpeä valloituksestaan, hän siitä on päinvastoin tullut entistään ystävällisemmäksi ja vaatimattomammaksi kaikkia kohtaan, lukuunottamatta ehkä yhtä ainoata, joka on tämän muutoksen aiheuttanut. Riippumattomuuden tunne ei enää paisuta hänen jaloa sydäntään. Hän riemuitsee vaatimattomana voitosta, joka häneltä riistää vapauden. Hänen käytöksensä on pakollisempi ja hänen puhetapansa pelokkaampi siitä perin kun hän ei enää punastumatta kuule mainittavan rakastajan nimeä. Mutta tyytyväisyys pilkottaa esiin tämän hänen pakollisuutensa alta, eikä edes hänen häpynsä ole tuskallinen tunne. Etenkin silloin hänen käytöstapansa erilaisuus pistää silmään, kun äkkiarvaamatta nuorta väkeä tulee vieraiksi. Nyt kun hän ei enää heitä pelkää, se ylenmääräinen varovaisuus, jota hän heidän suhteensa ennen noudatti, on suuressa määrin kadonnut. Kun hän nyt on tehnyt ratkaisevan päätöksensä, hän epäröimättä osottautuu kohteliaaksi niille miehille, jotka hänelle ovat yhdentekevät. Koska hän ei ole niin vaativainen heidän avujensa suhteen, hänellä kun ei enää ole harrastuksia heihin nähden, hän pitää heitä tarpeeksi rakastettavina henkilöinä, jotka eivät koskaan tule hänelle olemaan mitään.
Jos todellinen rakkaus yleensä voi turvautua keikailuun, niin luulisinpä näkeväni siitä merkkejä siinä tavassa, jolla Sophie käyttäytyy heidän seurassaan lemmittynsä läsnäollessa. Luulisi ettei hän tyydy siihen palavaan intohimoon, jonka hehkua hän hänessä ylläpitää viehättävällä kylmäkiskoisuuden ja hyväilyn sekaisella menettelyllä, vaan että hän lisäksi katsoo soveliaaksi kiihottaa tätä samaa intohimoa herättämällä lemmityssään hieman levottomuutta. Olisi taipuvainen luulemaan, että hän tahallaan saattaen nuoret vieraansa iloisiksi tahtoisi kiusata Émileä antautumalla itseänsä niin pukevaan hilpeydenpurkaukseen, johon hän ei rohkene antautua Émilen seurassa. Mutta Sophie on liian tarkkaavainen, liian hyvä ja ymmärtäväinen todella Émileä kiusatakseen. Tätä vaarallista kiihotuskeinoa kuitenkin hänen rakkautensa ja kunniallisuutensa lieventävät, korvaten viisasta varovaisuutta. Sophie osaa tehdä Émilen levottomaksi ja jälleen rauhoittaa häntä silloin, kun tämä on paikallaan. Jos hän joskus saattaakin hänet hieman levottomaksi, hän ei kuitenkaan koskaan tuota hänelle surua. Antakaamme siis hänelle anteeksi se vähäinen huoli, jota hän tuottaa lemmitylleen, kun otamme huomioon, että hän sen tekee pelosta, ettei voisi tarpeeksi lujasti kiinnittää häntä itseensä.
Mutta minkä vaikutuksen on tämä pieni juonittelu tekevä Émileen? Onko hän oleva mustasukkainen, vai ei? Tätä kysymystä meidän tulee tarkastaa. Tällaiset poikkeemukset sisältyvät myöskin kirjani tarkoitukseen ja vievät minua varsin vähän pois itse aineestani.
Olen aikaisemmin osottanut miten sellaisissa seikoissa, jotka riippuvat yksinomaan yleisestä mielipiteestä, kateus valtaa ihmissydämen. Mutta rakkauden laita on toinen; sen herättämä mustasukkaisuus näyttää niin läheisesti perustuvan luontoon, että on hyvin vaikea olla uskomatta, ettei se johtuisi siitä, ja eläintenkin tarjoama esimerkki, joista monet ovat vallan raivokkaan mustasukkaiset, tuntuu kumoamatta sitä todistavan. Ihmistenkö mielipide kenties opettaa kukkoja tappelussa toisiaan raatelemaan ja härkiä puskemaan toisensa kuoliaaksi?
Vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä häiritsee ja vastustaa meidän mielihyväntunteitamme, on luonnollinen, sitä ei voitane kieltää. Jossakin määrin halu yksinomaan omistaa sellaista, mikä meitä miellyttää, niinikään perustuu luontoon. Mutta kun tämä halu muuttuneena intohimoksi kiihtyy raivoksi tai epäluuloiseksi ja riuduttavaksi päähänpistoksi, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, silloin on laita toisin. Tällä intohimolla voi olla perustansa luonnossa, mikä kuitenkaan ei aina tapahdu; tässä suhteessa tulee siis tehdä eroa.
Eläinmaailmasta noudettua esimerkkiä olen aikaisemmin tarkastanut tutkistelussani "Discours sur l'inégalité". Ja kun nyt sitä uudestaan punnitsen, näyttää tarkastukseni tulos tarpeeksi vankalta, jotta voin kiinnittää siihen lukijan huomion. Siinä tekemiini erotuksiin lisään tässä ainoastaan, että luontoon perustuva mustasukkaisuus suuressa määrin aiheutuu sukuvietin voimakkaisuudesta, joten tämän vietin ollessa tai näyttäessä olevan rajaton mustasukkaisuus on ylimmillään. Silloin näet koiras mittaa oikeuksiaan tarpeidensa mukaan eikä koskaan voi nähdä toista koirasta pitämättä sitä julkeana kilpailijana. Tällaisissa eläinlajeissa naaraat antautuvat aina ensin eteen sattuvalle koiraalle, joten ne kuuluvat niille ainoastaan valloituksen oikeuden nojalla, aiheuttaen alituisia taisteluja koirasten välillä.
Niissä lajeissa taas, joissa koiras yhtyy yhteen ainoaan naarakseen, joissa parittelu muodostaa jonkunmoisen moraalisen siteen, jonkunmoisen avioliiton, naaras kuuluu oman valitsemuksensa nojalla sille koiraalle, jolle se on antautunut, ja kieltäytyy kaikilta muilta. Ja koska koiraalla on takeena naaraan uskollisuudesta se seikka, että se kiintymyksestä on tehnyt valintansa, se on vähemmin levoton nähdessään muita koiraita ja elää levollisemmin niiden kanssa. Tällaisiin eläinlajeihin kuuluvat koiraat myöskin hoitelevat poikasia. Ja yhden tuollaisen luonnonlain nojalla, jota emme voi havaita ilman heltymystä, näyttää naaras koiraalle korvaavan sitä hellyyttä, jota se osottaa poikasille.
Kaikki tehdyt havainnot siis yhdessä todistavat, ettei muutamien eläinlajien koirasten raivokkaasta mustasukkaisuudesta voi tehdä sitä johtopäätöstä, että se muka olisi luonnollinen ihmisiin nähden. Ja vaikka ottaakin huomioon kuumat ilmanalat, joissa monivaimoisuus on vallalla, tämä seikka vaan vahvistaa juuri lausumaani mielipidettä. Monivaimoisuudesta näet johtuu noissa ilmanaloissa elävien aviomiesten tyrannillinen varovaisuus, koska näet heidän oman heikkoutensa tietoisuus saattaa heidät turvautumaan pakkokeinoihin, kiertääkseen luonnonlakeja.
Meidän ajan ihmisissä, jotka tosin tässä suhteessa vähemmin kiertävät näitä lakeja, mutta jotka sen tekevät päinvastaisessa ja inhottavammassa suhteessa, saa mustasukkaisuus alkunsa enemmän yhteiskunnassa vallitsevista intohimoista kuin alkuperäisestä luonnonvaistosta. Useimmissa liehakoitsevissa lemmensuhteissa rakastaja enemmän vihaa kilpailijoita kuin mitä rakastaa lemmittyään. Hän pelkää, ettei saavuta yksinomaista suosiota; tämä on sen itserakkauden vaikutusta, jonka synnyn olen osottanut ja hänen turhamielisyytensä kärsii siitä enemmän kuin hänen rakkautensa. Muuten meidän nurinkuriset yhteiskuntaolomme ovat saattaneet naiset niin teeskenteleviksi[181] ja ovat niin suuressa määrin kiihottaneet heidän himojaan, että tuskin voi luottaa mitä enimmin koeteltuun naiskiintymykseen ja että he tuskin enää voivat antaa sellaista uskollisuudentodistetta, joka poistaisi pelon kilpailijoiden suhteen.
Oikean rakkauden laita on toinen. Olen äsken mainitussa tutkistelussani osottanut, ettei tämä tunne ole niin luonnollinen kuin luullaan. On suuri ero miehen lemmittyänsä kohtaan tunteman tavaksi muuttuneen viehkeän kiintymyksen ja tuon hillittömän intohimon välillä, joka huumautuu esineensä luulotellusta suloudesta, niin ettei tämä esine enää näyttäy sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällainen intohimo, joka vaatii itselleen yksinomaista etusijaa ja suosiota, eroaa tässä suhteessa turhamielisyydestä ainoastaan siinä, että jälkimäinen vaatien kaikkea, itse mitään myöntämättä, aina on kohtuuton, kun sitävastoin rakkaus, antaen yhtä paljon kuin vaatii, on itsessään kohtuutta täynnä oleva tunne. Kuta enemmän rakkaus antaa, sitä herkkäluuloisempi se on. Sama harhaluulo, joka sen aiheuttaa, saattaa sen myös helposti herkkäuskoiseksi. Jos rakkaus onkin levoton, kunnioitus on täynnä luottamusta, eikä kunniallisessa sydämessä koskaan ole ollut rakkautta ilman kunnioitusta, sillä ei kukaan rakasta lemmityssään muita ominaisuuksia kuin sellaisia, joihin panee arvoa.