Päinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa, sitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä välillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan ole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken puutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että sen itse kipeästi tuntee.
Todellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton. Kun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä niiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne kärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi voimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu arvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja omantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta. Tämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän. Mutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan kysymys käytännöstä.
Mitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana heikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä mainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet, olkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka tarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura, valloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli, joka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen kuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen on hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin heikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis kuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne. Päinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä tavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme ympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki verkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä meidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä tuntevat.
Kaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat pysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että juuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa ihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee välttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään tuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi välttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi liikaa. "Suuret tarpeet", sanoi Favorinus,[27] "syntyvät suurista omaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota kaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa". Sen kautta, että aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen onnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi elää, eläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä etua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?
Jos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On epäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä elämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän kärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä, niin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä apukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja ihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi eteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä menettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota pitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus laajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi, ja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman välttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän kärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä, ei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä maksetaan.
Henkiset kärsimykset — paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen aiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme — johtuvat mielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko itsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me kärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja kiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä olisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole kärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet tunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit joka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja heidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen sijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen kysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille? Muutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta miljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä ollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän voiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä viime hetkeen asti.
Kaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa. Käymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää arvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin nuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä, jotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla kuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä olevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei huomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi osaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä suojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on voimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan kiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme alistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä määrin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun tämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta harvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä keinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin ensimäinen.
Huolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille ja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi saavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka mieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko aina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa, ja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta turmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa ja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja, kernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se heiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen, takerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla sanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on meistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta kuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli maanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen. Onko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä meitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan menettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne kauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen heidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!
Luontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko tahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän joskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena tai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän, iloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa; hänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on painunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies katselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti paikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy. Tultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa tukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean kouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi sinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä rikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on sinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?
Jos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen tuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo olisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin sanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt mitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin huomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja mielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä todellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin suuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on elinkeskuksenamme.