Robert. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en enää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä turhaa vaivaa.
Jean-Jacques. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä sopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle kulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet sadosta.
Robert. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin pois papunne, jos koskette melooneihini.
Tästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava ensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen oikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan. Tämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen käsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen vaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.
Tämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan parilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen vuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä liian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka askeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä esimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne tapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä lapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on sanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on tehty.
Tällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai myöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne niiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä ja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä jättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.
Itsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä suuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se voisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä tarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön se puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat, antakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko siitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että siitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka se teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.
Lopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne rikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille kuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen toimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten suljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta menettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan sitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja huokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä häntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa: "minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana", ja menee tiehensä. Viimein, kun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen ja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne ehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi vastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa. Se pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille ehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: "se on hyvin ajateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin johtunut mieleesi?" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista tai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen huoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan kuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä olisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia, joka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään ikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä. Pahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan reiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen vankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.
Täten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna paheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja valhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata tämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa lupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen rikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä päinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja valhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme jo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin alkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.
Olen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä antaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan tekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita valhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen vuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset, kuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu totta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt ja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän on valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.